Vaikka olen paikalla ottamassa tarvitsemiani kuvia, minun on otettava huomioon myös muut ihmiset. Ensinnäkin itse esiintyjät. Kun kuvaan takahuoneessa, minun täytyy tietää, milloin kuvaaminen pitää lopettaa. On okei ottaa muutama kuva laulajasta, joka valitsee asua illaksi. En kuitenkaan voi seisoa siellä viittä minuuttia pyörien artistien ympärillä kuin herhiläinen.
On muistettava myös yleisö. Jos tukit heidän näkymänsä, väheksyt maksavan asiakkaan kokemusta. On oltava kunnioittava, joten minä kysyn ja kokeilen aina ensin. Jos minun on pakko astua heidän eteensä hetkeksi, käännyn aina ympäri, pahoittelen ja kiitän. Kohteliaisuudella pääsee pitkälle.
Jos olen mukana koko kiertueen ajan, en mene lavan edustalle ensimmäisten kolmen kappaleen aikana, kuten muut kuvaajat. Pressikuvaajilla on vain kolme kappaletta aikaa saada paras mahdollinen kuva, joten ei ole reilua, että tunkisin mukaan ahtaaseen aitioon. Sen sijaan yritän hyödyntää nämä kolme kappaletta luovana tilaisuutena löytää ainutlaatuinen kuvauspaikka kyseiseltä tapahtumapaikalta. Kuvan ottaminen Mikä sitten saa minut aidosti innostumaan kuvasta? Periaatteessa mikä tahansa, joka kuvastaa keikan energiaa. Etsin tapoja näyttää tilassa vallitsevan energian. Usein se voi tarkoittaa kuvaamista ihmisjoukon lomasta, sillä ilman yleisöä kuva voisi olla harjoituksista. Tässä ei ole sääntöjä, vaan katson vain etsimestä ja tiedän, mikä tuntuu oikealta. Mitä enemmän kuvaan, sitä vaistonvaraisemmin se tapahtuu.
Kamerat ja objektiivit – mitä käyttää ja milloin
Kannan kaulassani aina kahta kameraa, Sony α7R III:a ja α7S II:ta. Otan paljon kuvia α7R III:lla. Sen 42,2 megapikselin sensori tarjoaa yksityiskohtaiset kuvat ja toimii todella hyvin heikossa valossa. Kun valoa on todella vähän, käytän kuitenkin α7S II:ta. Siinä on pienemmän resoluution sensori, mutta voin ottaa kuvia korkealla herkkyydellä ilman suurta kohinaa.
Niiden kanssa käytän neljää objektiivia: 24–70mm f/2.8 GM -objektiivia, joka on yleensä kiinnitettynä toiseen kameroistani, ja toisessa on 85mm f/1.4 GM tai 70–200mm f/2.8 GM. Laukussani on 12–24mm f/4 G -objektiivi huippuleveitä laajakuvia varten. Näiden objektiivien avulla selviän koko keikan kuvaamisesta.
Jos kuvaan yhtä konserttia kiertueen sijaan, 24-70mm f/2.8 GM -objektiivin on hyvä olla asennettuna kameraan. Pystyn kuvaamaan koko illan vain tällä yhdellä objektiivilla. Jos kuitenkin kuvaan kiertuetta ja minulla on jo hyviä kuvia muutamalta illalta, käytän joskus vain 85mm f/1.4 -objektiivia. Vain yhden objektiivin käyttäminen on mielenkiintoista, koska silloin alan keskittyä yksityiskohtiin ja etsiä luovempia kuvatyyppejä.
85mm f/1.4 GM -objektiivi toimii hyvin keikkapaikoilla, joissa on vähemmän valoa. Olen äskettäin ihastunut α7R III -kameran Eye AF -ominaisuuteen erityisesti käyttäessäni 85mm GM -objektiivia aukolla f/1.4. Uuden päivityksen ansiosta se etsii aina silmiä, joten pystyn aina tarkentamaan laulajaan enkä hänen silmäripsiinsä, nenäänsä tai kasvojen edessä olevaan mikrofoniin. Se on muuttanut kuvaamisen täysin.
Tarkennus Käytän sekä automaattista että manuaalista tarkennusta. Manuaalisen tarkennuksen käyttäminen on luova valinta. Joskus esimerkiksi haluan kitaran kielien olevan neulanteräviä ja laulajan näkyvän taustalla sumennettuna. Tähän hyödynnän Focus Peaking -toimintoa, mikä auttaa myös silloin, kun käytän vanhempia manuaalisia vintage-objektiiveja. Voin määrittää, millä painikkeella se aktivoidaan ja kuvaa suurennetaan. Voin katsella kuvaa reaaliajassa ja tarkistaa tarkennuksen, mikä on tärkeää α7R III -kameran korkealla resoluutiolla. Valotus Käytän kameraa aina täysin manuaalisessa valotustilassa. Haluan hallita suljinta, aukkoa ja ISO-herkkyyttä joka hetki. Aukon valintaan vaikuttavat kaupalliset ja tekniset seikat. Jos esimerkiksi yritän ottaa kuvaa kiertuejulisteeseen, minun on varmistettava, että kaikki bändin jäsenet näkyvät tarkasti. Silloin käytän ehkä arvoa f/5.6 enkä f/2.8:aa tai f/1.4:ää. Valotusajan osalta on mietittävä artistin liikkeen aiheuttamaa sumentumista. Voin valita alimmillaan 1/160 sekuntia, jos haluan neulanteräviä kuvia. Liikkeen sumentuminen voi tietysti olla myös taiteellinen valinta, ja silloin saatan käyttää paljon lyhyempää valotusta, jotta saan esimerkiksi rummut tai kielet näyttämään sumeilta.
Se riippuu aina hiukan kuvasta, mutta tärkein seikka ovat yleensä artistin kasvot. Sekä α7R III että α7S II tarjoavat paljon tilaisuuksia varjojen yksityiskohtien näyttämiseen, kun muokkaan raakatiedostoja, joten yleensä pyrinkin välttämään leikattuja kirkkaita kohtia. Histogrammin avulla voin tarkistaa valotuksen, ennen kuin otan kuvan. Haluaisin aina hiukan enemmän varjoja, valoja menettämättä, mutta joskus se ei vain onnistu. Minua eivät haittaa oudot tarkkuudet tai villit kohdevalot, mutta vältän ehdottomasti suuria tasaisia alueita. Minusta on paljon tehokkaampaa korostaa varjoja kuin yrittää vetää valoja esiin.
”Peter Neill on mahtavin valokuvaaja, jonka olemme tähän mennessä tavanneet. Emme yksinkertaisesti vain käytä enää ketään muuta – Mark Sheehan, The Script”
