Urheilun mestari

Bob Martin on monia palkintoja voittanut urheiluvalokuvaaja, joka on erikoistunut ottamaan urheilu- ja toimintakuvia asiakkaille mainontaan, yrityskäyttöön ja toimitustyöhön.

30-vuotisen uransa aikana Bob on valokuvannut kaikissa suurimmissa urheilutapahtumissa: viimeisistä 15 kesä- ja talviolympialaisista aina norsupoolokilpailuihin ja jäälaukkakilpailuihin. Hän on kuvannut Wimbledonin tennisturnausta vuodesta 1982 lähtien, ja hänen työnsä on vienyt hänet maailman kaukaisimpiinkin kolkkiin. Hänen kuviaan on ollut lukuisissa julkaisuissa, kuten Sports Illustrated, Time, Newsweek, Life Magazine, Stern, Paris Match, Bunte, L’Équipe, The Sunday Times ja The New York Times. Hän on saanut töistään yli 60 valtakunnallista ja kansainvälistä palkintoa, ja hän on himoitun British Sports Photographer of the Year -palkinnon kolminkertainen voittaja. Vuonna 2015 hän julkaisi sittemmin palkitun kirjansa 1/1000th: The Sports Photography of Bob Martin, joka on upea katsaus hänen 30-vuotiseen, lähes kaikki suurimmat urheilutapahtumat kattavaan uraansa. Tapasimme hiljattain Bobin ja juttelimme valokuvauksesta ja siitä, miksi hän vaihtoi DSLR-kamerasta Sonyn peilittömiin kameroihin.

Mikä inspiroi sinua tulemaan ammattimaiseksi urheiluvalokuvaajaksi?

Olen aina ollut urheilufani, vaikkakaan en aina ajatellut tulevani urheiluvalokuvaajaksi. Unelmani oli olla tavallinen valokuvaaja, ja koulussa pimiö oli minulle kuin pakkomielle. Korkeakouluopintojeni aikaan otin jatkuvasti valokuvia ja aloin sitten vähitellen työskennellä kuvajournalistina. Rakastin työhön liittyvää matkustamista, ja omien kuvieni näkeminen sanomalehdissä oli jännittävää. Aloin saada satunnaisia työtarjouksia urheilun parissa työskentelevien agentuurien kautta, ja siitä kaikki sai alkunsa.

Miten pidät valokuvasi tuoreina ja jännittävinä?

Hyvä yhdysvaltalainen ystäväni, Walter Iooss – kenties kuuluisin urheiluvalokuvaaja kautta aikain – sanoi minulle kerran vuosia sitten: ”Sinun pitää keksiä itsesi yhä uudelleen ja uudelleen, tai sinusta tulee dinosaurus.” En koskaan ole unohtanut hänen neuvoaan, sillä se pätee nykyäänkin. Rakastan sanomalehtiä ja tulostettuja kuvia, joten tämän sanominen on kamalaa, mutta sanoma- ja aikakauslehdet ovat kuolemassa, ja ne valokuvaajat, jotka ovat edelleen juurtuneita näihin ideaaleihin eivätkä ole siirtyneet eteenpäin työssään, ovat dinosauruksia. En halua laskea valokuvieni tasoa – haluan puskea sitä niin pitkälle kuin suinkin voin, niinpä ainoa tapa työskennellä tuoreella näkökulmalla on ajatella laatikon ulkopuolelta. Sen takia työskentelen nykyään paljon urheiluun keskittyvien elinten ja järjestöjen parissa. He ovat yhä halukkaita käyttämään rahaa laatuvalokuvaukseen, joten minä yritän tarjota heille jotain täysin erilaista tavallisten urheilukuvien sijaan.

Tarkoittaako työsi hallitsevien elinten ja järjestöjen parissa sitä, ettet enää pysty kuvaamaan niin paljon kuin haluaisit?

Erityisesti näin vanhemmaksi tultuani kuvaan vähemmän kuin ennen, mutta kuvaan silti paljon isoissa tapahtumissa kuten olympialaisissa ja Wimbledonissa. Osallistun yhä pienempiinkin tapahtumiin, mutta sen sijaan että kuvaisin tapahtumia toiminnan keskipisteessä, järjestän nykyään valokuvaustiimejä. Rehellisesti sanottuna minun ei oikein enää tee mieli istua maalin takana sateisena lauantai-iltapäivänä. Konsultoit myös Kansainvälistä olympiakomiteaa. Mitä työsi käsittää? Työ voi olla niinkin suoraviivaista kuin parhaiden käytäntöjen ehdottamista valokuvaajien järjestämiseksi. Mutta se voi sisältää myös hyvin yksityiskohtaisia asioita, kuten neuvomista logojen kokoon ja sijoitukseen liittyvissä asioissa, jotta lopullisiin kuviin saadaan paras näkyvyys. Rion olympialaisissa autoin valitsemaan värit moniin eri tapahtumapaikkoihin. Esimerkiksi uintilajeissa haluttiin käyttää alun perin vihreää väriteemaa, kunnes huomautin, että se ei näyttäisi erityisen hyvältä siniseen veteen heijastuneena.

Ajatteletko, että suhtautumisesi urheiluvalokuvaukseen on muuttunut kameroiden teknologian myötä?

Ei epäilystäkään. Kun automaattitarkennusjärjestelmät tulivat markkinoille, ihmiset sanoivat niiden koituvan valokuvaamisen kuolemaksi, koska niiden avulla kuka tahansa voisi ottaa teräviä kuvia. Mutta minulle niiden tulo oli mahtava uutinen, sillä näköni ei ollut paras mahdollinen. Kamerat ovat nykyään niin hyviä, että niiden ansiosta urheiluvalokuvaus on entistä parempaa. Sen sijaan, että minun tarvitsee murehtia, onko kohde tarkennettu vai ei, voin nyt keskittyä enemmän asetelmaan, taustaan ja valaistukseen. Mutta on tärkeää muistaa, että vaikka modernit kamerat tekevät paljon työtä puolestasi, pitää sinun ymmärtää valokuvauksen pääperiaatteet ja ymmärtää, milloin tietyt ominaisuudet toimivat tarkoitukseesi. En ole ollenkaan tunteellinen käyttämieni tarvikkeiden suhteen – mikäli kamera toimii hyvin työkalunani, sitten pidän siitä.

Mikä sai sinut käyttämään Sonyn Alpha-kameroita töissäsi?

Ollakseni rehellinen, alun perin olin kiinnostunut äänettömästä kuvaamisesta. Se innosti minua, sillä se tarkoitti, että voisin kuvata tilanteissa, joissa en ennen pystynyt kuvaamaan. Tällaisia tilanteita on esimerkiksi golfkisoissa, kun olen lähellä viimeistä puttausta 18. reiällä ja tilanne vaatii hiljaista lähestymistapaa. Ensimmäinen kamera, jota testasin, oli α7R II, ja sen avulla sain kuvia, jollaisia en ennen ollut voinut ottaa. Minun täytyy myöntää, että en ollut kovin innostunut sähköisistä etsimistä, sillä olin tottunut käyttämään DSLR-kameran etsintä, mutta nykyään en voisi elää ilman sitä. Sillä on ollut valtava vaikutus työntekooni, sillä pystyn nykyään esikatselemaan valotuksen ennen kuin painan laukaisinta. Käytän kuvatessani nykyään eniten α9-kameraa, ja se sopii täydellisesti työskentelytyyliini. Kuten mainitsinkin aiemmin, näen kamerani työkaluinani, ja α9 on juuri minulle sopiva työkalu.