Tarkennus kuvaan

Jokaisella on oma mielipiteensä kuvasta, mutta kun kertoo tarinan sen takana, kuvaan tulee aivan erilainen tunnelma. Tämä on tyttäreni. Hänellä diagnosoitiin lähes neljä vuotta sitten maksasyöpä. Hän on nyt toipumassa ja voi hyvin. Kuva otettiin Amsterdamissa valokuvauskävelyllä, ja kuten tavallista, tyttäreni oli siellä. Kuvan ottamiseen ei liittynyt ohjausta. Asetin hänet seinän eteen, vilkkaaseen paikkaan, jossa ihmiset kävelivät ja juttelivat hänen ympärillään. Sanoin vain: ”Poseeraa, ajattele jotain, ole unelmoija”. En halunnut asettaa hänelle raskaampia tunteita; halusin vain vangita omat tunteeni tähän kuvaan. Sinä päivänä, kun saimme tietää, että hänellä on maksasyöpä, koko maailmamme pysähtyi. Tällaisten uutisten kuuleminen on niin musertavaa, että ihminen ällistyy täysin. Mutta outoa oli, että kun katsoimme ulos, kaikki vain jatkoivat elämäänsä. Se on hassua tällaisten uutisten saamisessa: kaikki jatkavat normaaleja asioitaan. Ihmiset puhuivat puhelimiinsa ja seisoivat odottamassa tien ylitystä liikennevaloissa. Muistan, kuinka joku söi hampurilaista, toinen poltti tupakkaa. Saatoin nähdä ihmisten olevan lievästi ärsyyntyneitä tyhjästä – joutuessaan odottamaan punaisissa valoissa. Kaikenlaisia asioita, jotka olivat täysin normaaleja. Ja toivoin, että voisin kokea tuon tunteen – vain jotain normaalia, mistä olla huolissaan, mutta millään sillä ei ollut enää väliä. Ja sen halusin näyttää ja tuntea tämän kuvan avulla. Se kertoo kaiken. Hän seisoo paikallaan, poseeraa ja ajattelee tulevaisuuttaan. Siksi käytin siitä nimitystä ”Unelmoija”, koska tässä tilanteessa ihmisestä tulee unelmoija. Voi vain haaveilla positiivisista asioista. Mutta unelmoijan visio voi olla myös painajainen. Sitä kulkee ohuella rajalla positiivisen ja negatiivisen välillä ja sinua heitellään puolelta toiselle.

Otin kuvan kompaktilla Sony RX1R III -kameralla ja sen kiinteällä 35 mm f/2 -objektiivilla. Objektiivi antaa kauniin syväterävyyden, ja koko on tärkeä katuvalokuvauksessa, koska en halua ihmisten näkevän, että minulla on kamera. 61 megapikselin tarkkuus mahdollistaa rajaamisen säilyttäen silti erinomaisen kuvanlaadun. Tärkein tekninen päätös otoksessa oli käyttää 1/30 sekuntia f/2.0-aukolla. Hän ei ole täysin terävä – kuvassa on vähän liikettä, mutta epätäydellisyys toimii tässä, koska koko tarina kertoo epätäydellisyydestä. Jos kuva olisi liian terävä, liian puhdas, liian täydellisesti sommiteltu, se ei välittäisi sitä tunnetta, jonka halusin välittää. Olen niin ylpeä tyttärestäni – siitä, kuinka vahva hän on, siitä, mikä hänen elämänasenteensa on, kaikesta hänestä ja siitä, että hän on unelmoija. Siksi olen todella ylpeä voidessani puhua tästä kuvasta.