”En oikeastaan välitä enää yksittäisistä kuvista”, Alessandro Grassani aloittaa. ”Minusta tuntuu, että nykyään melkein kuka tahansa voi ottaa mahtavan kuvan – jopa puhelimella. Monimutkaisemman teoksen luominen on tärkeämpää. Tarinankerronta vaatii kuvasarjan, joka voi avata ikkunan ennestään tuntemattomaan maailmaan – eikä ainoastaan journalistisesta, vaan myös emotionaalisesta näkökulmasta.”
Yksi tällainen projekti, The Last Illusion, käsittelee ympäristöpakolaisten matkaa kaupunkeihin. Teos kertoo heidän tavoitteistaan, jotka ikävä kyllä murskautuvat.
Heidän omilla maillaan ei ole tulevaisuutta, joten he muuttavat kaupunkeihin. Mutta kun koko ikänsä kalastajana toiminut ihminen saapuu vaikkapa Dhakaan, hänellä ei ole selviytymiseen vaadittavia taitoja. Unelma kaupungista muuttuu painajaiseksi.
Miten hän päätyi nykytilanteeseen?
Se ei tapahtunut heti, kuten ei käy useimpien muidenkaan työurien kohdalla. Valokuvaajakoulutuksen jälkeen Alessandro työskenteli mainoskuvaajan assistenttina. ”Avustin häntä studiossa vuoden tai ehkä vähän pidempään ja sain potkut”, Alessandro nauraa. ”Hän sanoi, ettei työ sopinut minulle ja että minun pitäisi keskittyä intohimooni eli dokumentaariseen valokuvaukseen. Se oli lempeä tapa saada lähtöpassit.”
Sen jälkeen Alessandro ryhtyi freelancekuvaajaksi italialaisille sanomalehdille, kuten Corriere Della Seralle, ja siirtyi myöhemmin kuvaamaan Lähi-itää. Nyt hän työskentelee erilaisten mainos-, yritys- ja dokumenttitoimeksiantojen parissa ja tekee omia projektejaan aina kun ehtii. ”Kaikki toimeksiannot ovat hyviä, koska valokuvaaja tarvitsee rahaa, jotta voi ruokkia perheensä ja työstää omia projektejaan.”
No, onko mainosalan koulutus vaikuttanut hänen dokumenttitöihinsä? Ja jos on, miten se niissä näkyy?
”Pääsääntöisesti valon käytössä. Studiossa valo rakennetaan itse lamppuja asettelemalla. Niin ei luonnollisestikaan voi tehdä kuvauspaikalla, mutta jos havainnoi tilannetta tarkasti, voi hakea muutoksia vallitsevassa valossa. Valosta tulee tietoisemmaksi ja sen ottaa osaksi kaikkea työntekoa.”
Tämä tarkoittaa oikeiden valaistusolosuhteiden odottamista – sitoutumista ottamaan juuri oikea tarinan kertomisen edellyttämä kuva.
”Muuttoliikeprojekteissani lopullinen teos voi koostua alle 30:sta usean vuoden aikana otetusta kuvasta, mutta yksi kuva on saattanut vaatia viikon työn – tiedän mitä haluan sanoa ja missä – joten palaan paikalle auringonnousun tai -laskun aikaan tai sateella eri ajankohtina useana päivänä ja odotan täydellistä valoa asiani kertomiseen.
Samalla muokkauksesta tulee projektin tärkeä osa, koska kuville on löydettävä täydellinen tasapaino. Alessandro selittää: ”En koskaan tiedä, mikä otoksista on paras, ennen kuin tarkastelen koko sarjaa lopullisen muokkauksen yhteydessä. Muokkaus on ensiarvoisen tärkeää, koska jos sen tekee väärin, voi tuhota oman työnsä. Huonosti otetut mutta hyvin muokatut kuvat voivat näyttää hyvältä, ja hyvin otetut mutta huonosti muokatut kuvat voivat hukata tarinansa. Kuvien on toimittava sarjana ja kerrottava suurempi tarina, narratiivi, joka puhuttelee tunteita.”
Tästä syystä Alessandro pyrkii aina hankkimaan apua muokkaukseen saadakseen uuden näkökulman omiin töihinsä. ”Valokuvaaja ei aina ole itse omille kuvilleen paras muokkaaja. Muokkaan sellaisten ihmisten kanssa, joihin luotan, ja se vie aikaa. Projektin osan muokkaus voi viedä viikon tai muutaman kuukauden. Teen ensin itse omat valintani, sitten keskustelemme ja jätämme asian hautumaan. Tämä työ on kuin viiniä – se voi kehittyä, kun sen jättää rauhaan.”
Yksi sekä valokuvauksen että muokkauksen olennaisimmista osista on estetiikan ja journalismin välisen tasapainon löytäminen. ”Sovellan työssäni kuvajournalismin sääntöjä mutta esteettisestä näkökulmasta. Työskentelen itse tavalla, joka on minusta paras vahvasti vaikuttavien kuvien ottamiseen. Sanotaan vaikka että tavoitteeni on löytää kauneuden ja totuuden täydellinen yhdistelmä – silloin kuvat puhuttelevat kaikkein eniten.”
Siksi Alessandro on huomannut karsivansa kuviensa sommittelua löytääkseen yksinkertaisempia ja tehokkaampia yhdistelmiä. ”Aiemmin tein monimutkaista sommittelua niin, että kuvissa oli useita kohteita eri kerroksissa. Nyt yritän keskittyä olennaiseen.”
Käytännössä yksinkertaistettu lähestymistapa tarkoittaa, että kuvista karsitaan tarpeeton – kohina ja harhauttavat elementit – mutta säilytetään konteksti, esimerkiksi paikka, jossa kohteet asuvat. ”Siksi otan mielelläni laajoja maisemakuvia, joiden keskellä kohde on. Maiseman, tunnelman ja kohteen on toimittava yhdessä – konteksti kun on tarina.”
”Minun henkilökohtainen tavoitteeni on jättää pysyvä jälki tavoittelemalla jatkuvasti sitä kauneuden ja totuuden täydellistä yhdistelmää, jota kutsumme taiteeksi.”
