ˮMinulle musiikki on ylivoimaisesti suurenmoisin taidemuotoˮ, sanoo Kaupo Kikkas, kun kysymme hänen kahdesta suuresta intohimostaan. Tämä voi tulla yllätyksenä niille, jotka ovat nähneet hänen upeita kuviaan. Kaikki käy kuitenkin järkeen, kun ymmärtää Kaupon töitä, historiaa sekä intohimon ja luovuuden välisen luontaisen yhteyden.
Musiikki on abstraktia, ja siksi sitä ei voi mitata. Valokuvaus on toinen rakkauteni, mutta se on minulle kuvailevampaa, lähempänä todellisuutta. Miksi siis olen valokuvaaja? Uskon, että minusta on enemmän hyötyä maailmalle hyvänä valokuvaajana kuin keskinkertaisena muusikkona!
Kaupon vilpittömyydessä on mukana myös vaatimattomuutta. Hänen intohimojensa yhdistelmä kuitenkin osoittaa, että erikoistuminen tiettyyn kuvausalueeseen on tehokasta: usein juuri keskittyminen ja omistautuminen erottavat upeat kuvat keskiverroista. Erikoisalan kannattaa olla sellainen, ettei voi lopettaa kuvaamista, ja että kuvaaminen on niin luonnollista ja nautittavaa, ettei se enää tunnu työltä. Kun otat kuvia rakastamastasi aiheesta, ihmiset näkevät sen kuvistasi ja ihastuvat niihin. Kaupon kuvista pystyt suorastaan tuntemaan hänen rakkautensa musiikkia kohtaan.
Tämä ei tietystikään käynyt hetkessä. Palaset loksahtelivat kohdalleen vähitellen, kuten nuoteista tulee sointuja. ˮKävin neuvostotyylistä musiikkialan koulua Virossaˮ, hän selittää, ˮja siellä oli ankara ja vakava tyyli. Vaihtoehtoja oli vain yksi: joko sinusta tulee muusikko tai epäonnistunut muusikko.ˮ Jo silloin hän oli kiinnostunut valokuvauksesta ja uppoutui siihen entistä syvemmin hankittuaan mahdollisesti Viron ensimmäisen digikameran. Siinä oli vain 0,3 megapikseliä. Hän osti myös filmikameran, jonka avulla hän opetteli perinteisiä tekniikoita. Koulusta lähdettyään hän työskenteli freelance-kuvaajana Suomessa, jossa hän myös opiskeli valokuvausta. Kauposta kuitenkin tuntui, että hänen oli tehtävä valinta. ˮMinulla oli musiikkialan koulutus ja mahdollisia uranäkymiä alalla, mutta en voinut jakautua kahtia. Periaatteeni on, etten tee mitään puoliteholla.ˮ Kerran muusikko on kuitenkin aina muusikko, ja 10 vuoden päästä hän päättikin yrittää yhdistää nämä kaksi alaa. Hän keskittyi tuntemiinsa muusikoihin, ja hänen ensimmäinen asiakkaansa olikin hänen klarinettiohjaajansa. Silti häntä epäilytti.
En uskonut voivani erikoistua tarpeeksi Virossa, sillä maan klassisen musiikin alalla ei ole rahaa. Uskoin kuitenkin sen onnistuvan kansainvälisesti. Järjestin muutamia kuvauksia ilmaiseksi, ja sen jälkeen pienestä maksusta, jotta saisin nimeäni tunnetuksi. Lopulta pystyin siirtymään paremmin tuottavista kaupallisista töistä pelkästään musiikin kuvaamiseen.
Musiikkivalokuvaus on tietysti laaja aihe, ja Kaupon muotokuvat ovat vain yksi sen monista osa-alueista. ˮTämä on yksinkertaistusˮ, hän selittää, ˮmutta minulle alalla on kaksi tärkeää osa-aluetta. Yksi on tapahtumapohjainen tai dokumentaarinen musiikkivalokuvaus, johon voi kuulua konsertteja tai festivaaleja. Konserttikuvat voivat olla taidetta, mutta se on harvinaista, eikä sitä yleensä edes odoteta. Toinen osa-alue on muotokuvaus, jota itse teen. Siinä lähestymistapa on hyvin erilainen, koska siinä on luotava yhteys kohteeseen.ˮ Tämä näkyy siinä myös luonnollisessa tavassa, jolla hänen kohteensa pitelevät instrumenttejaan.
Jos yhteys tai lähestymistapa on väärä, kuvaushetki voi valua hukkaan. On tärkeää ymmärtää, että muotokuvaus ei ole yksisuuntaista liikennettä. Se on duetto, ei soolo. Kun työskentelen muusikoiden kanssa, sanon ‘tämä on kuin kamarimusiikkia’, ja he ymmärtävät hyvin. Pianisti ja sellisti muodostavat yhdistelmän, jossa on luottamusta. Sama koskee valokuvausta. Jos vain toinen teistä tekee parhaansa, se ei riitä. Teillä pitää olla yhteinen tavoite.
Hänen mielestään tämä onnistuu olemalla empaattinen ja luomalla yhteys kohteeseen. Hänen syvällinen musiikin ymmärryksensä luo henkilökohtaisia yhteyksiä, jotka näkyvät myös kuvissa.
Hänen mielestään kuvatuksi tuleminen on toisille stressaavaa. Siksi kohteen rentouttaminen ja kunnioittaminen on hänelle todella tärkeää. Tämä tulee esille myös hänen kuvissaan, ja kohteita onkin helppo katsella. Hän sanoo, että ˮmonissa muotokuvissa keuhkoissa on liikaa ilmaa, joten hartiat ovat jäykät ja asento on puolustautuva…ˮ Hän myös sanoo, että tämän voi välttää olemalla empaattinen eikä vain dominoiva, tehtävää suorittava valokuvaaja. Jos haluaa määrätä tyylin tai ideoita, jotka eivät sovi kohteelle, kaikki voi mennä vikaan. ˮTekniikka ei saa hukuttaa kohdetta alleen, tai kuva alkaa kertoa enemmän tekniikasta kohteen sijaan.ˮ
Upeilla tapahtumapaikoilla on keskeinen osa Kaupon töissä – monissa kuvissa onkin mielenkiintoisia taustoja tai kuva on rajattu kohdetta täydentävällä tavalla – mutta tämä ei ole sattumaa. Hän painaa koko ajan mieleensä paikkoja: ˮKävelen aina silmät auki ja yritän löytää hyviä paikkoja. Joskus jokin paikka kulkee mielessäni vuosien ajan. Kuten tämä turvesuo, jonka juuret ulottuvat satojen tai jopa tuhansien vuosien päähän. Se vaikutti minusta erikoiselta ja maailmanloppua ennustavalta. Yhtäkkiä minulla oli kohde, joka sopi juuri tuohon paikkaan.ˮ
Kaupo sanoo, että mielenkiintoiset paikat pitävät niin yleisön kuin hänen omaansakin kiinnostusta yllä. Samasta syystä hän omistaa aikaa myös henkilökohtaisille projekteille.
ˮMinulle on vuosi vuodelta tärkeämpääˮ, hän sanoo, ˮettä en toista itseäni muotokuvaajana. Kohteet toki vaihtuvat, mutta pelkään, että visuaalisesta tyylistäni tulee liian tunnistettava. Minun täytyy työskennellä omien juttujeni parissa – kutsun sitä vapaaksi taiteeksi – kun saan idean ja voin reagoida siihen omalla tavallani, Siinä olen parhaimmillani valokuvaajana. Olen todella onnekas, koska olen saanut erikoistua minulle kaikkein tärkeimpään alueeseen.ˮ
"Tee ahkerasti sellaista työtä, josta pidät – kaikki muu tulee perässä"
