“Yritin sulkea kylmän mielestäni, mutta fyysisiä oloja on todella vaikea vältellä. Istuin hevosen selässä tuntikaupalla – siinä ei pysty liikkumaan, jalat vain roikkuvat.”
Kirgisian talvet ovat karuja, ja öisin lämpötila voi laskea jopa -35 °C:een. Ympäristö olikin Frederik Buyckxille aikamoinen shokki hänen ensimmäisellä matkallaan. ”Matkustin sinne marraskuussa. Ensimmäisinä viikkoina oli kylmä, mutta lunta ei satanut. Loppua kohden lumisade alkoi ja lämpötila laski, mutta me suuntasimme silti vuoristoon.”
Kirgisiassa ollessaan Frederik asusti pienessä kylässä lähellä At-Bashia, jonka nimi tarkoittaa hevosen päätä. Tästä hänen viimeisin projektinsa sai nimensäkin. Frederikillä oli suuri motivaatio tähän projektiin.
“Tämä on minulle henkilökohtainen projekti, josta saan jotain, mitä minulla ei ole Belgiassa”, hän kertoo. “Avaria maisemia ja luontoa ja sen sellaista. Etsin jotain sellaista, mitä haluan kokea, ja halusin tutustua tähän paimentolaiskansaan ja siihen, miten he elävät yhdessä luonnon armoilla, erityisesti talvella.”
Frederikin projektissa seurataan puolipaimentolaisten elämää, kun he kerran vuodessa muuttavat eläintensä kanssa talvilaitumilta vuoriston lämpimämmille kesälaitumille, missä he elävät jurtissa. Matkaa kertyy yli 100 km, ja se kestää useita päiviä. Heidän elämäntapansa ei ole juuri muuttunut vuosisatoihin. Monet olettavat tällaisen elämäntavan olevan hiljalleen kuolemassa, mutta totuus on kaukana siitä.
“Minulle”, Frederik kertoo, “tämä projekti ei ole historiankirjoitusta. Minusta ei tunnu siltä, että paimentolaiselämäntapa olisi häviämässä mihinkään. Kaksi minua opastanutta miestä olivat 25-vuotiaita ja he suunnittelivat omien maatilojen rakentamista vuoristoon.”
Kaikki projektin kuvat ovat mustavalkoisia, koska Frederik halusi korostaa karua maisemaa. Frederik uskoo myös, että “on helpompaa päästä kuvauskohteen ytimeen, kun luonnon värit eivät saa keskittymistäsi herpaantumaan.”
“Ottaessani kuvia näen ne mustavalkoisena etsimen läpi, mutta kun raakavedokset ladataan koneelle, ne ovat värillisiä”, hän naurahtaa. “Ennen kuvien ottamistakin kuvittelen ne mustavalkoisena, ja muistikuvani maisemistakin taitavat usein olla mustavalkoisia.”
Fredrikille oli tärkeää kuljettaa mukanaan mahdollisimman vähän kalustoa, koska hän vietti paljon aikaa hevosen selässä matkaten. Hänellä olikin mukanaan vain kaksi kameraa ja kaksi linssiä – kaksi Sony α7R III -kameraa, joista toisessa oli linssinä 28mm f/2 ja toisessa 24-70mm f/2.8 GM. “Itse asiassa käytin suurimman osan ajasta vain yhtä kameraa”, hän kertoo, “ja käytin kameraa, jossa oli 28mm f/2, vain sisätiloissa. Yhden kameran siirtäminen lämpimästä kylmään olisi mahdotonta, sillä lämpötilamuutokseen mukautuminen ja huurtumisen välttäminen voisi viedä tunteja.”
Frederikillä oli myös käytännölliset syynsä kahden linssin käyttöön. “Käytin 28 mm:n polttoväliä sisätiloissa, koska pidän pienistä, huomaamattomista välineistä”, hän kertoo, “ja käytin siinä myös hiljaista suljinta, etten häiritsisi perhettä kotonaan.”
Ulkona kuvaamiseen 24-70mm f/2.8 GM -linssi tarjosi vaihtelua polttoväleihin ilman, että mukana piti kuljettaa useita linssejä. “Ratsastin hevosella ja minulla oli kahdet, välillä jopa kolmet, hanskat kädessä”, Frederik naurahtaa, “ja minulla oli toisessa kädessä suitset ja toisessa kamera, joten linssin vaihtaminen ei olisi oikein ollut mahdollista!”
Toinen asia, jonka Frederik koki avuksi äärimmäisissä olosuhteissa oli α7R III:n jatkuva automaattitarkennus. “Käytin sitä ensimmäistä kertaa kunnolla”, hän sanoo, “Kuvasin liikkuvia ihmisiä ja hevosia, usein liikkuvan hevosen selästä, joten jatkuva automaattitarkennus auttoi todella paljon tarkennuksessa.”
Valokuvauslaitteistonsa lisäksi, oliko Frederikillä jotain muuta, jonka hän koki auttavan tarinankerronnassa kuvien välityksellä haastavissa olosuhteissa? “Ehdottomasti kuvauskohteisiin tutustuminen! Koska kävin siellä usein kolmen vuoden aikana”, hän selittää, ”pystyin ystävystymään heidän kanssaan, ja meidän välillemme kehittyi vahva side. He ovat hyvin avoimia ihmisiä, vaikka emme pystyneetkään kommunikoimaan kovin hyvin – he eivät puhu englantia enkä minä heidän kieltään, mutta minun oli silti helppo osallistua ja koin oloni tervetulleeksi.”