Kuten kuka tahansa luonnontieteen opiskelija osaa kertoa, muutos on jatkuvaa. Mukautuminen ja innovaatiot luovat uusia aloja ja lajit nauttivat monimuotoisuudesta. Voisiko sama koskea myös villieläinkuvausta? Kamerateknologian ansiosta nykyisin on entistä helpompaa ottaa teräviä ja yksityiskohtaisia kuvia, joten täytyykö meidän erottua joukosta tekemällä jotain aivan erilaista?
Viime vuosien aikana villieläinkuvauksen ammattilainen Andreas Hemb on pyrkinyt tekemään juuri niin.
”Joissakin töissäni”, Andreas selittää, ”olen siirtynyt kauemmas puhtaista dokumenttikuvista ja yrittänyt löytää toisen näkökulman villieläinkuvaukseen. Pyrin ennemminkin tallentamaan tunteen, joka paikasta syntyy. Kutsun sitä unen ja todellisuuden väliseksi rajaksi, ja siinä on kyse enemmänkin tunteiden herättämisestä kuin eläimen kuvaamisesta. Olet ehkä nähnyt ’normaaleja’ kuvia tuhansia kertoja, mutta on paljon mielenkiintoisempaa, jos asiat pystyy näyttämään toisella tavalla.”
Andreaksella on laaja kokemus valokuvauksesta, mikä antaa hänelle hyvät valmiudet ylittää tavanomaisen villieläinkuvauksen rajat. Hän on toiminut aiemmin maisemakuvaajana, joten hänen nykyisissä kuvissaan näkyykin paljon yhtäläisyyksiä maisemakuvaukseen.
Vaikka Andreas hyödyntää maisemakuvauksen perusteita, hänen kokemuksensa villieläinten kuvauksesta takaa, että hän saa parhaat kuvat. ”Käytössä ovat kaikki valokuvauksen normaalit näkökulmat, kuten valon ja taustan ymmärtäminen. Sen lisäksi eläin on kuvattava erityisellä hetkellä. Sinun on siis sulauduttava ympäristöön ja saatava eläin hyväksymään läsnäolosi: on päästävä tarpeeksi lähelle kuvan ottamista varten ja myös ymmärrettävä eläimen käyttäytymistä – sen liikkeitä, reagointia ympäröiviin asioihin. Näin voit ennakoida, koska kuvattava hetki voi olla ohi todella nopeasti.”
Viime aikoina Andreas on kuvannut kotimaassaan Ruotsissa ja Floridassa joko α7R III- tai α9-kameralla ja tuottanut upean valikoiman taiteellisia luontokuvia. Esimerkiksi käyttäessään panorointitekniikoita kalaa nappaavaan lumihaikaraan ”seurasin sitä suljinnopeudella 1/60 sek,” hän selittää, ”mikä on paljon hitaampi kuin yleensä käytän villieläinkuvissa. Tarkoituksellinen liike-epäterävyys jättää pään teräväksi, joten näet, mikä se on, mutta siipi ja tausta sumentuvat.”
Siluettikuvissa ja taustavalaistuissa kohteissa elektronisesta etsimestä ja histogrammista on todella hyötyä, hän sanoo, ”koska niistä saan välittömän palautteen ja tiedän vaistomaisesti, kuinka valoa on säädettävä joko manuaalisesti tai valotuksen kompensoinnin avulla. Kuvaaminen auringon ollessa matalalla on paljon helpompaa, eikä silmiinkään satu! Hiljainen suljin, IBIS ja elektroninen etsin toimivat hyvin yhdessä pienen kulman kuvissa, kuten kuvatessani siluetteja kahlaajalinnuista ja joutsenista kimaltelevassa vedessä, jossa käytin kelluvaa piilopaikkaa päästäkseni lähelle lintuja.”
Toisessa hänen Floridassa ottamassa kuvassaan näkyy alligaattori uimassa tyynessä heijastuksessa. Kuvassa Andreas on fiksusti kääntänyt taustan. Ensin näet puut ja taivaan, ja vasta sitten alligaattorin. Koet lähes alkukantaisen shokin, kun huomaat pedon. ”Tämä on todella yksinkertainen tekniikka”, hän nauraa, ”ja se tuottaa todellisen yllätyksen. Se on esimerkki yksinkertaisesta tavasta tehdä jotain erilaista, Toivottavasti se pysäyttää sinut muiden kuvien tavoin, saa sinut ajattelemaan villieläinten kauneutta ja pohtimaan, kuinka voisimme säilyttää ne myös tuleville sukupolville.”
”Kuva voi välittää paljon muutakin kuin heijastuksen ympäristöstämme. Pyrin pääsemään irti valokuvauksen dokumentaarisesta puolesta: kuvan tulisi sisältää tunteita.”
”Villieläinten tarkkailu on aina kiinnostanut minua”, hän kertoo, ”ja siirtyminen villieläinkuvaukseen sai alkunsa maisemakuvauksesta, jossa halusin luoda paremman yhteyden kohteeseen ottamalla kuvaan mukaan jotain elävää. Maisemat olivat todella kauniita, mutta minusta niistä puuttui jotain. Elämä tuo kuvaan aina dynaamisuutta ja laajentaa kokemusta.”
