Katso Kyle Meyrin ottamia kuvia ja huomaat jotain erikoista. Kylen kuvissa maisema on yhtä suuressa roolissa kuin hänen kuvaamansa urheilijat ja seikkailijat. Aivan kuten itse kohteella, myös maisemalla on roolinsa, on se sitten pää- tai sivuosa.
Kylen kuvat eivät ole rauhallisia muotokuvia tai pelkkiä toimintakuvia, jotka olisi voitu kuvata missä tahansa; ne ovat ihmisten tarinoita omissa ympäristöissään. Se on tasapaino, jonka Kyle tiivistää täydellisesti:
”Pieniä ihmisiä, suuria maisemia. Rakastan tätä yhdistelmää. Mikään ei voita sitä, että saa kuvata jotakuta taistelemassa luontoa vastaan. Maisema antaa siinä olevalle henkilölle luonnetta, on tämä sitten kiipeämässä jäänseinämää tai rullalautailemassa alas autiota tietä. Maisema lisää haastetta siihen nautintoon, jota henkilö tavoittelee.”
Ja se toimii myös päinvastoin. ”Ihmishahmo lisää luonnetta maisemaan ja antaa paljon enemmän kontekstia, kuin pelkkä maiseman kuvaaminen. Ihmisen taltioiminen horisontin ylä- tai alapuolelle tuo kuvaan mittasuhteet, joiden ansiosta voi todella nähdä maiseman mahtavuuden, lohduttomuuden, huimaavuuden tai mitä ikinä ollaankaan välittämässä kuvan kautta. Ehkä jonkun on tarkoitus meloa kajakilla noiden vuorten katveessa, ja ehkä noiden vuorien on tarkoitus suojella häntä”, hän selventää.
Kylen kiinnostus vauhtia ja toimintaa kohtaan kumpuaa hänen rakkaudestaan hiihtämiseen. ”Äitini on norjalainen, mutta kasvoin Yhdysvalloissa, jossa vietin aina aikaa rinteillä”, Kyle kertoo. Hänen piti kuitenkin viettää aikaa ensin hyvin erilaisissa maisemissa, ennen kuin hän ryhtyi täysipäiväiseksi urheilu- ja seikkailukuvaajaksi. Opiskeltuaan Lontoossa kolme vuotta journalismia hän huomasi kaipaavansa luontoa. ”Tiesin, että juurillani Norjassa olisi paljon enemmän kuvattavaa, ja kun pääsin sinne, mikään ei pysäyttänyt minua. Nappasin kamerani mukaan kaikkialle ja kuvasin Norjaa joka kulmasta”, hän kertoo.
Lontoossa vietetty aika ei kuitenkaan mennyt hukkaan, sillä journalistikoulutus auttoi häntä muuntamaan kokemukset tarinoiksi.
”Olen aina halunnut olla keskellä tapahtumia ja ollut jopa kateellinen journalisteille – kuten Hunter S. Thompsonille tai Tom Wolfelle – jotka saavat tätä tehdä ja elää mukana tarinassa. Mitä enemmän kuvasin päästäkseni osaksi näitä tarinoita, sitä selvemmin ymmärsin, että olin parempi tarinankertoja, kun vain näytin muillekin juuri sen kuvan, jonka itse näin – oli se sitten kaunis kuva tai ei.”
Tässä tapauksessa tarinassa mukana eläminen tarkoittaa sitä, että kuvaajan ja kameran tulee olla ajan tasalla. ”Haluan olla kentällä mahdollisimman paljon. Kameran akun tulee siis kestää. Se on olennaisen tärkeää, jotta saan tarvitsemani kuvat.”
Hyvä esimerkki tästä on norjalaisen Norseman-tapahtuman kuvaaminen. Kyseessä on yksi maailman kovimmista triatlonkisoista. ”Kuvaaminen aloitetaan kahdelta yöllä, jolloin osallistujat kuljetetaan lautalla keskelle vuonoa, ja lopetetaan vasta illansuussa. Jos olet innokas kuvaaja, kuten minä, voit hyvin päätyä ottamaan ainakin 2 000 kuvaa. Minulla on kolme vara-akkua α9- ja α7R III ‑kameroilleni, enkä vielä ole onnistunut kuvaamaan mitään niin, etteivät ne olisi riittäneet”, Kyle kertoo.
Hän luottaa lisäksi α9:n virheettömään AF-ominaisuuteen: ”Se on todennäköisesti lempiominaisuuteni kaikista kameroista – se menee nappiin 99 prosentissa tapauksista, mikä tarkoittaa sitä, että kun otan kuvan, se onnistuu. Jos esimerkiksi olen hiihtämässä, voin vain pysähtyä rinteelle, laskea reppuni, ottaa kameran esille ja olen valmis kuvaamaan. Ja vielä 20 fps:n kuvausnopeudella ja jatkuvalla automaattitarkennuksella. Eli voin taltioida toiminnasta jokaisen haluamani hetken ja valita niistä myöhemmin parhaat. Mielestäni tämä on mullistavaa.”
Siitä huolimatta, että Kyle on kuvannut maailman kauneimpia maisemia, hänen nopeatempoinen lähestymistapansa tarttua hetkeen tarkoittaa, että hänellä on vain vähän aikaa maisemien perinteisille lähestymistavoille, kuten suodattimien tai kamerajalustojen käytölle. ”Minua ei nähdä koskaan kamerajalustan kanssa”, hän nauraa. ”Mentaliteettini on pysyä vauhdissa mukana, ja haluan kuvata hetkessä. Siksi tukeudun RAW-kuviin ja kamerani kapasiteettiin.”
Jos palaamme takaisin Kylen kuvien seikkailuhenkeen ja erämaateemaan, hakeeko hän jotakin erityistä kuvauspaikoista? ”Nämä tarinat kertovat yleensä ihmisistä, jotka hakeutuvat sivilisaation ulottumattomiin, joten en halua teitä näkyviin kuviini. Mielestäni tiet palauttavat tunnelman välittömästi takaisin sivilisaation pariin.” Mutta tavallaan tämä vaikeutuu jatkuvasti, sillä nämä kuvat, kuten juuri Kylen ottamat, herättävät suuren yleisön mielenkiinnon erämaata kohtaan.
”Norjassa ollaan juuri aloittamassa teiden ja kiviportaiden rakentamista tietyille vuorille, jotta matkailijoiden on helpompi saavuttaa ne. Minulle itselleni mikään ei voisi aiheuttaa niin suurta pettymystä kuin se, että kiipeäisin vuoren huipulle vain huomatakseni, että joku on jo rakentanut portaat sinne.”
Avainesimerkki tästä hänelle on Lysevuonon (Lysefjorden) yllä siintävä Preikestolen-kalliojyrkänne. ”Se on yksi kauneimmista asioista, jonka luontoäiti on koskaan luonut, mutta sinne rakennettiin juuri tie, joka vie vuoren huipulle saakka, jotta vaellusmatka lyhenisi. Näin menetettiin koko nautinto maiseman saavuttamisesta, sillä suurin osa nautinnosta koostuu juuri saavuttamisesta – tuolta merentasolta lähdettiin ja nyt ollaan täällä kilometrin korkeudessa. Kuvien synnyttämä vetovoima näihin paikkoihin ja kokemuksiin on fantastista, ja haluan, että ihmiset pääsevät näkemään ne, mutta kun erämaa muutetaan helpoksi, se muuttaa koko sen luonteen ja tarinan”, hän sanoo.
”Tällaisen puhtauden löytää vain harvoin yhdestä paikasta – luonnosta.”
