”Useimmilta ihmisiltä”, sanoo Chris Schmid, ”kokonaiskuva jää huomaamatta.” Se voisi tietysti tarkoittaa moniakin asioita, mutta tässä tapauksessa kyse on luontokuvauksesta – tarkemmin sanottuna ympäristöstä, tavoista ja tarinankerronnasta.
”Kun ihmiset lähtevät safarille, he ovat enimmäkseen töissä eivätkä nauti hetkestä. He täyttävät tarkistuslistaa – haluan nähdä tämän, tuon ja sen” – joten he viipyvät leijonan vieressä viisi minuuttia, menevät mahdollisimman lähelle, ottavat muotokuvan ja poistuvat. Samalla heiltä jäävät näkemättä kaikki yksityiskohdat: pilvet, maisema, puut, seeprat. He eivät näe totuutta eläimen elämästä, kilpailusta ja eloonjäämiskamppailusta.”
Chris ottaa kuvansa eri reittiä. Hän keskittyy dokumentoimaan kohteensa osana ympäristöään, ei vain nimettöminä muotokuvina; näin hän luo yksityiskohtaisia tutkielmia, jotka kertovat, miten eläimet elävät ja kuolevat. Ne kertovat luonnon aidon totuuden. Tämä lähestymistapa on tuottanut uskomattomia luontokuvia sekä -dokumenttielokuvia. Chris sanoo, että tällainen työskentely vaatii paljon energiaa ja omistautumista – siihen ei pysty, jos intohimo ei riitä. ”Hyvään tulokseen pääseminen edellyttää, että antaa kaikkensa ja on valmis tarkkailemaan kohdetta tuntikausia.”
Miten hän päätyi tähän pisteeseen valokuvaajana? Chrisin kohdalla kaikki alkoi kohteista, jotka hän tunsi ja jotka olivat hänen intohimonsa. ”Aloitin urani itse asiassa urheilukuvaajana”, Chris kertoo. ”Olin uimari, joten kuvasin uintia, koska minusta hyvä lopputulos edellyttää kuvattavan kohteen tuntemusta.”
Olin Lontoon olympialaisissa vuonna 2012 kuvaamassa lajeja, mutta jokin tuntui väärältä. Kun istuu kaikki päivät samassa paikassa, samalla penkillä... ei voi olla erityisen luova. Sen jälkeen lähdin Namibiaan ja ihastuin luontoon ja eläimiin. Se tuntui omalta jutultani ja lisäksi hyödylliseltä. Urheilukuvaaja kilpailee muita kuvaajia vastaan, mutta eläimiä kuvaamalla voi auttaa niitä.
Hän sanoo, että urheilukuvauksesta sai onneksi taitoja, joita voi hyödyntää luontokuvauksessa. ”Hetken vangitsemiseen tarvitaan nopeutta ja ajoitusta. Jos urheilusta haluaa kertoa hyviä tarinoita, täytyy tuntea kohteensa. Sama pätee eläimiin; eläinten tavat täytyy tuntea, joten vietän mahdollisimman paljon aikaa saman leijonalauman tai gepardiperheen seurassa. Siten pääsee näkemään tuokiokuvan niiden todellisesta elämästä.
Chris sanoo voivansa viettää kolme viikkoa seuraten samaa gepardilaumaa, mikä auttaa häntä ymmärtämään eläimiä ja ottamaan todenmukaisia kuvia. Tarina syntyy sen ajan määrästä, jonka kuvaaja viettää kosketuksissa eläimeen.”
”Hiljattain seurasimme gepardia ja sen pentua. Olimme viettäneet niin paljon aikaa yhdessä, että eräänä iltana emo tuli auton vierelle, jätti pentunsa siihen ja lähti metsästämään. Jos tekee vain muutaman tunnin reissuja, ei pääse kokemaan sellaista.”
Aloittelevien safarikuvaajien suurin ongelma on kärsivällisyyden puute tai ehkä se, ettei osaa keskittyä viettämään aikaa eläinten kanssa. ”Muista, ettet voi olla yhtä aikaa kaikkialla. Kohteen tarkka määrittely kuuluu pelin henkeen. Jos juoksee kaikki päivät ympäriinsä, voi saada hyviä kuvia, mutta ei näe eläinten käyttäytymistä, joka on se todellinen palkinto”, sanoo Chris.
Jos kuvaaja ei erittele kohdettaan, hän palaa kuvausreissulta tuhansia samanlaisia kuvia kamerassaan. ”Varsinkin ensikertalaisten kohdalla halu kuvata kaikkea on ymmärrettävä, mutta kolmantena tai neljäntenä päivänä on jo oltava fiksumpi.” Hän lisää vielä: ”Ennen laukaisimen painamista on mietittävä, ansaitseeko juuri tämä näkymä tulla kuvatuksi, vai pitäisikö hetki säästää itselle koettavaksi. Jos kolme ehtoa eivät täyty – sommittelu, valaistus ja tarinankerronta – en ota kuvaa.”
Tuottaako eläinten kanssa työskentely ongelmia? Vaikuttaako se niiden käytökseen? Tuleeko kuvista ehkä vähemmän totuudenmukaisia? ”En usko”, Chris sanoo. ”Kunnioitan eläimiä, enkä halua tunkea liian lähelle ja painostaa kohdetta kuten jotkut kuvaajat. Olen tarkkailija. En halua sekaantua tilanteeseen. Tehtävämme ei ole muuttaa eläinten elämää suoraan, vaan välillisesti kuvien kautta, emmekä halua vaikuttaa niiden käytökseen.”
Etäännyttämällä itsensä kohteistaan Chris voi kuvata eläimiä niiden omassa ympäristössä luonnollisemmin sekä esittää ne kontekstissaan. Kuten luontokuvauksessa yleensäkin, tilan antaminen kohteelle tarkoittaa kuvaamista pidemmillä objektiiveilla. Chris käyttää Sony α7R III:n ja α9:n kanssa SAL 500mm f/4 G SSM -objektiivia ja aikoo ottaa käyttöön uuden FE 400mm f/2.8 GM -objektiivin.
”Otan 70 prosenttia kuvistani 500 mm:n objektiivilla, mutta käytän myös FE 100-400 GM f/4.5-5.6 OSS-, FE 70-200 mm f/2.8 GM OSS-, ja FE 24-105mm f/4 G OSS -objektiiveja, jos tarvitsen joustavuutta tai jos eläimet tulevat lähemmäs.”
Kuten monet Chrisin kuvista osoittavat, telepolttovälit eivät välttämättä tarkoita ympäristön siirtämistä taka-alalle tai kadottamista sumeuteen. Teleobjektiivit itse asiassa helpottavat maisemakuvien tyylisten otosten kuvaamista tasangoilla tai Serengetin kaltaisilla seuduilla, jossa ympäristön yksityiskohdat ovat harvassa.
Eläinten kuvaaminen on kuin maisemakuvausta; oikea asemointi on tärkeää. Paitsi että valon sijasta on löydettävä hyvä asema eläimen odottamiseen. Hyvä opas on tässä korvaamaton. ”Olimme Sambiassa”, Chris kertoo. ”Kuvasimme leijonia ja seurasimme metsässä yhtä urosta. Jos tuntee leijonien tavat, tietää minne ne menevät ja voi asettautua paikalle valmiiksi. Tuuria tarvitaan silti, mutta tällaisia kuvia ei saa jahtaamalla eläimiä autolla.”
Chris selittää, että sama pätee tähän Masai Maran suojelualueella otettuun kuvaan. ”Tämä on Black Rock, jonne leijonat tulevat leikkimään aamulla. Kuvaaminen onnistuu parhaiten, kun aurinko on kiven takana luomassa taustavaloa sekä varjot leijonaemolle ja poikasille. Sitten on vain oltava valmis ja odotettava. Jos kuvaa ei tule, ei voi mitään, mutta jos ei ole edes paikalla, ei ikinä saa ainuttakaan kuvaa.”
”Kuvakieli on tehokasta. Yksi kuva voi vangita tunteen tai herättää tunteen henkiin.”
