Vesiputousten kuvauksen pioneeri

Páll Stefánsson vaelsi aamukahdelta kaksi kilometriä Luoteis-Islannin Dettifossissa kuvatakseen vesiputouksen mahdollisimman ihanteellisissa puitteissa. Perille päästyään hän unohti kuitenkin ottaa kuvia. Kävellessään takaisin autolleen poikansa kanssa hän tajusi, ettei hän onnistunut vangitsemaan ”täydellistä alas syöksyvää vettä”, ja epäsuotuisalta vaikuttaneesta kuvauksesta muodostui itse asiassa Pállin maisemakuvausten keskeinen teema. Tuon matkan jälkeen hän alkoi dokumentoida Islannin lukemattomia vesiputouksia itselleen uskollisella tavalla. ”Kolmena peräkkäisenä vuotena palasin takaisin samana päivänä ja yritin luoda tilanteen uudelleen, vaikka se ei koskaan ollutkaan aivan samanlainen”, hän nauraa. ”Sellaista luonto kuitenkin on ominaisimmillaan. Luonto on aina muutoksen tilassa eikä pysähdy koskaan. Se on siis koettava, sille on omistauduttava ja sen todelliset kasvot on näytettävä luonnollisella tavalla.”

Vedellä ja siten myös vesiputouksilla voi olla kolme eri olomuotoa. Ne voivat olla ryöppyävää vettä, eteeristä höyryä, jäätynyttä jäätä tai joskus Islannissa kaikkia kolmea yhtä aikaa. Páll haluaa korostaa, että nämä upeat paikat eivät ole olemassa vain aamu- ja iltahämärän kultaisessa valossa. Mikään muotokuva maan lukemattomista putouksista ei siis olisi täydellinen ilman Alpha 7R IV -kameran tarjoamaa laajempaa näkymää.

”Eräänä aamuna sääennuste oli todella huono, mutta menin pohjoiseen Foss í Fossán putouksille, koska tiesin, että myrskyn jälkeen siellä olisi mielenkiintoista”, hän kertoo. ”Varasin hotellihuoneen läheisestä pikkukylästä, ja lumi oli niin syvää, että minulle soitettiin ja kysyttiin: ’Uskotko varmasti selviäväsi?’. Lumimyrsky oli niin sakea, etten tiennyt, kummalla puolella tietä olin! Aamulla valo oli juuri niin kaunis kuin olin odottanutkin − mutta vesiputous oli jäätynyt kokonaan ja sen mustat kalliot muuttuneet valkoisiksi. Se oli aivan eri tilassa. Epätavallinen ja näkymätön. Puitteet olivat täydelliset 50 mm G Master -objektiiville.”

Hän kehuu ylenpalttisesti Sony G Master -optiikkaansa. ”50 mm f/1.2 on paras koskaan omistamani objektiivi, ja olen omistanut monia! G Master -objektiivien terävyyden ja nopeuden yhdistelmä on uskomaton. Haluan laajakulmaista suorituskykyä, koska työskentelen mielelläni pienemmillä ISO-arvoilla, ja yhdistettynä Alpha 7R IV -kameran tarkkuuteen laatu on uskomaton. Se riittää enemmän kuin hyvin suurten maisemakuvien tulosteita varten.”

Páll antaa vesiputouskohteidensa valotuksesta ja sommittelusta vinkin, joka kuulostaa ikivanhalta skandinaaviselta sananlaskulta. ”Vesiputoukselle täytyy olla rehellinen”, hän naurahtaa, ”sitä ei saa pilkata! Tarkoitan, että on otettava kuva, joka näyttää yhtä luonnolliselta kuin maisema oikeasti. En esimerkiksi sulje aukkoa liikaa. En koe näitä paikkoja edestä taaksepäin terävinä, joten miksi kuvaisin niitä niin? Käytän mielelläni kolmijalkaa myös nopeammalla valotusajalla, koska se hidastaa minua ja auttaa minua rajaamaan paremmin.”

Tämä lähestymistapa ulottuu myös objektiivien valintaan. ”Pidän ehdottomasti luonnollisemmasta perspektiivistä”, Páll selittää, ”joten useimmat vesiputoukseni on kuvattu 50 mm G Master -objektiivilla. Kuvattaessa maisemia tällä tavalla kohde on keskiössä objektiivin sijaan! Se on aidompaa. Seuraavassa kuvassa käytin kuitenkin pidempää, fantastista 135 mm f/1.8 GM -objektiivia, ja kameran kuvasuhde oli 1:1. Näin sain tiiviimmän rajauksen.”

Myös rakenne on Pállille erittäin tärkeää, kun hän kuvaa vesiputousten läheisyydessä tai jopa niiden alla kaikkina vuodenaikoina. ”Toisinaan haluan päästä hyvin lähelle ja näyttää putouksen korkeuden ja voiman. Sitten kastun läpimäräksi ja palelen”, hän nauraa, ”mutta lopulta kuva on tärkein. Voin aina kuivata itseni. Olen huomannut, että Sonyn kamerat ja objektiivit pysyvät vauhdissani. Olen käyttänyt niitä paljon sateessa, kylmässä ilmassa ja vedessä kokematta koskaan ongelmia.”

Sekä valotukset että kokemukset ovat Pállin lähestymistavan ytimessä ja menestyksen kannalta keskeisiä. ”On muistettava”, hän sanoo lopuksi, ”että näistä hetkistä on nautittava. Luontokuvaaja haluaa tietysti ottaa kuvia ulkona. Uskon, että luonnossa koettu innostus näkyy kuvista. On käytettävä siis riittävästi aikaa ympäristön havainnointiin ja nauttimiseen, jolloin koettu kunnioitus heijastuu kuvista. Kohteena voi olla vauhdilla virtaava vesi, mutta kuvaajalla itsellään ei pitäisi koskaan olla kiire.”