Välimatka on olennainen tekijä villieläinten valokuvauksessa. Oletko liian lähellä, tai oletko liian kaukana… Sillä on merkitystä monin tavoin. Läheisyys voi tuoda harvinaisia perspektiivejä ja kokemuksia. Tila takaa turvallisuuden ja lisää ymmärrystä. Joidenkin lajien kohdalla kunnioittava etäisyys on elintärkeä sekä valokuvaajalle että kohteelle.

Melissa Schäfer on kulkenut pitkän matkan suhteessaan villieläimiin ja erityisesti karhuihin. Hän kasvoi Hampurin esikaupungissa, joka tuntuu olevan miljoonien kilometrien päässä arktiselta tundralta, jota hän nyt kutsuu kodikseen. Hänen isällään oli tapana herättää hänet joka aamu suloisella jääkarhunallella, ja hänen huoneensa oli myös täynnä kuvia jääkarhuista. Nyt hän on menestynyt luontokuvaaja, matkanjohtaja ja valokuvausalalla työskenteleviä naisia esittelevän kauniin Mother-lehden luoja.

”Olen aina rakastanut jääkarhuja, koska ne ovat niin vahvoja, kauniita eläimiä”, hän muistelee, ”mutta samaan aikaan ne tuntuivat minusta lähes epätodellisilta…olennoilta, joita pystyi kuvittelemaan vain valokuvien perusteella. En koskaan ajatellut, että olisi mahdollista nähdä jääkarhu omin silmin, ja arktinen alue tuntui kuin toiselta planeetalta.”

Hän kieltäytyi silloinkin, kun hänelle tarjottiin mahdollisuus nähdä jääkarhu vankeudessa. ”Kun paikalliseen eläintarhaan tuotiin jääkarhuja, mietin hetken meneväni katsomaan niitä”, Melissa muistelee. ”Halusin kokea niiden koon ja nähdä, miten ne liikkuvat. En kuitenkaan koskaan mennyt, koska ajatus jääkarhusta muovisella jäävuorella ei vain tuntunut oikealta. Halusin nähdä arktisen alueen kuninkaan omassa valtakunnassaan.”

Lopulta se, mikä vaikutti mahdottomalta etäisyydeltä, väheni pelkkiin metreihin johtaen Melissan uran ikimuistoisimpaan kohtaamiseen. ”Se oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun ajoimme Svalbardin itärannikolle”, hän sanoo, ”ja lopulta tulimme merijäälle. Tuntui kuin unelmalta, kun näimme jälkiä lumessa ja tiesin, että lähettyvillä oli todella jääkarhuja.”

”Yhtäkkiä huomasimme karhun jäällä”, hän jatkaa. ”Odotimme, ja se tuli lähemmäs meitä tällä kauniilla aallonmuotoisella jäävuorella. Se oli ensimmäinen karhu, jonka olin koskaan tavannut, ja se on edelleen kaunein koskaan kohtaamani. Se leikitteli edessämme lumella rentona ja hiljaisena laittaen pystyyn show’n. Tunsin siihen sellaista yhteyttä, että annoin sille nimeksi Helen.”

Emotionaalisella etäisyydellä voi olla suuri merkitys luonnonsuojelussa, ja rakkaus ympäristöämme kohtaan on tehokas motivaattori suojella sitä. ”Kun jaan näitä kokemuksia ihmisille, haluan luoda saman yhteyden eläimeen tai paikkaan kuin joka itselläni oli”, Melissa selittää. ”Tapaamani karhu on vain karhu, mutta jos sille annetaan nimi, siitä tulee persoona.”

”Olin Helenin seurassa ehkä 30 minuuttia, ehkä vähemmän, ehkä enemmän. Aika katoaa jäällä kokonaan. Sitten hän lähti kävelemään rauhallisesti pois, joten mekin lähdimme. Se oli kaunis kohtaaminen ilman kummankaan osapuolen stressaantumista.”

Tämän tunteen luominen valokuvauksen kautta voi Melissan mukaan luoda tietoisuutta paitsi arktisen alueen lajien kohtaamista haasteista, myös meidän kaikkien kohtaamista. ”Ei ole mitään uutta sanoa, että arktinen alue muuttuu”, hän sanoo, ”mutta pelkään, että ihmiset turtuvat ja hyväksyvät sen eivätkä huomaa, kuinka paha tilanne on jo nyt. Jääkarhut tarvitsevat jäätä selviytyäkseen. Ne metsästävät jäällä, ja sen kutistuessa ne nälkiintyvät ja hukkuvat.”

”Minulla on ensikäden kokemusta tästä uhasta”, hän jatkaa. ”Vain muutama vuosi sitten kuljimme vuonojen yli, jotka ovat nyt avovettä. Ja koska karhut eivät voi metsästää hylkeitä, ne jahtaavat nyt poroja. Vielä muutama vuosi sitten kukaan ei ollut nähnyt sitä, ja nyt se on normaalia. Mutta jääkarhut eivät selviä hengissä poroilla. Ja porot puolestaan näkevät nälkää, koska epävakaa sää tuo jäätävää sadetta ja peittää paksulla jäällä ruohon, jota ne syövät.”

”Tämä kaikki voi vaikuttaa kaukaiselta, ja siltä se minustakin tuntui, kun olin Saksassa”, hän myöntää. ”Mutta se on hyvin vaarallista ja valheellista, koska nyt näemme, että ilmastonmuutos ei pysähdy sinne. Se ilmenee kaikkialla Euroopassa tulvina ja tulipaloina, ja tämän pitäisi saada meidät ymmärtämään, miten pieni ja herkkä maailma todella on.”

”Valokuvaus voi luoda sillan tämän kuilun yli”, Melissa vakuuttaa. ”Haluan ihmisten rakastuvan paikkoihin, vaikka heistä tuntuisi, ettei niihin pääse. Haluan heidän rakastavan lintuja, jäätä, valoa, jääkarhuja ja tietenkin Heleniä. Olitpa sitten Isossa-Britanniassa, Saksassa tai Ruotsissa, kun välität paikasta tai eläimestä, se saa pohtimaan omia toimia.”

Ensimmäinen kokemus Helenin tapaamisesta oli Melissalle mullistava, mutta hän korostaa kunnioittavan etäisyyden säilyttämisen tärkeyttä. Se suojaa sekä ihmisiä että karhuja. ”Se on erikoista”, hän selittää. ”Niiden ei halua tulevan liian lähelle, mutta niitä ei voi katsella kyllikseen. Ne ovat suuria ja vaarallisia. Jotkut ovat uteliaita ja ujoja. Jotkut ovat lopen uupuneita. Jos näemme, että karhu on stressaantunut tai että se on nuori, metsästävä äiti, poistumme paikalta.”

”On täysin epäeettistä häiritä tai stressata eläimiä tallentaessaan niiden luonnollista käyttäytymistä”, hän jatkaa, ”ja tämä pitää sisällään esimerkiksi syötillä houkuttelemisen, pakotetut kohtaamiset, jotka ovat vaarallisia eläimelle ja manipuloivat niiden ympäristöä. Meidän tulisi valokuvaajina olla niille näkymättömiä kaikin olennaisin tavoin.”

Melissa työskentelee laivoista ja ajoneuvoista käsin, ja hänellä on luontainen kunnioitus kohdetta kohtaan. Tämän lisäksi Melissan Sony-varusteet auttavat häntä säilyttämään turvallisen etäisyyden samalla, kun ne varmistavat, että jokainen hetki ikuistetaan täydellisen selkeästi. Sony Alpha 1 -kameran pitkäaikaisena käyttäjänä hän tukeutuu sen uskomattomaan automaattitarkennukseen, jonka avulla hän voi poimia karhuja jään ja roiskeiden sekamelskan keskeltä, sekä kuvausnopeuteen 30 kuvaa sekunnissa. Kun työskentelee arktisella alueella aamu- ja iltahämärässä, on selviydyttävä myös vähässä valossa, joten Alpha 1 -kameran pettämätön ISO-suorituskyky on myös tärkeä.

Melissa pystyy säilyttämään kunnioittavan etäisyyden käyttämällä esimerkiksi objektiiveja FE 400-800mm f/6.3-8 G OSS, FE 400mm f/2.8 GM OSS ja FE 600mm f/4 GM OSS, kun taas Sony Alpha 1 -kameran uskomaton 50 megapikselin tarkkuus tuottaa uskomattomia yksityiskohtia sekä mahdollistaa tehokkaamman rajauksen.

”Otan valokuvia, koska sanat eivät riitä kuvaamaan karhun kauneutta… miten ne liikkuvat, laittavat päänsä alas haistaakseen lunta, ja koko niiden kehonkieltä”, hän toteaa lopuksi. ”Valokuvauksessa ei kuitenkaan koskaan ole ollut kyse vain villieläinten ikuistamisesta. Siinä on kyse maailmaan tutustumisesta ja muuttumisesta henkilökohtaisella tasolla. Pääseminen lähelle ensimmäistä jääkarhuani oli portti uuteen maailmaan. Yhdessä hetkessä Helen näytti minulle, mitä tarkoittaa, kun todella elää nykyhetkessä, ja todisti, että mikä tahansa on mahdollista.”

”Uskon nähneeni Helenin kerran, kun menimme takaisin itärannikolle. En tietenkään voi sanoa sataprosenttisen varmasti, että se oli hän, mutta karhu oli samassa paikassa ja oikean ikäinen. Tällä kertaa hänellä oli kaksi pentua. Ajattelen heitä usein ja toivon, että Helenin pennuilla on jonain päivänä oma pentue, mutta jos emme saa pysäytettyä muutoksia, jotka tekevät niiden elämästä todella vaikeaa, niin kukapa tietää?”