Kun kuvaan ihmisiä, joista en tiedä mitään, se tuo kuvaan salaperäisyyttä. Otan monentyyppisiä valokuvia häistä arkkitehtuuriin, maisemiin ja muotokuviin ja joskus myös yksityiskohtia tai tuotekuvia. Kuitenkin kun selaan arkistojani, kuvat ihmisistä, heidän kasvoistaan ja ilmeistään vetoavat minuun eniten. Kuvaan mielelläni perhettäni, ystäviäni ja tapaamiani ihmisiä mutta myös ihmisiä, joiden tarinoita en tunne. Eikä tuntemattomista ole koskaan pulaa, sillä heitä löytyy mistä tahansa.

Otan yleensä katukuvia lennossa, aikani kuluksi luppoaikoina päivisin tai öisin. Kun ei tiedä, minne on menossa ja mitä on odotettavissa, siitä tulee vieläkin nautinnollisempaa.

Jos tarkoituksenani on ottaa katukuvia, otan mukaani Sonyn FE 35mm f/1.4 G Master- tai FE 50mm f/1.4 ZA -objektiivin. Molemmat tarjoavat mahtavan kuvanlaadun, jopa kuvattaessa aukolla f/1.4. Niissä on yksinkertaiset säädöt, niitä on helppo käyttää, eivätkä ne paina liikaa, joten voin kantaa niitä mukanani pitkän aikaa kävellessäni ympäriinsä.

Jos taas minulla on kamera mukanani vain ”varmuuden vuoksi”, otan yleensä mukaani pienempiä ja kevyempiä objektiiveja, kuten FE 35mm f/2.8 ZA- tai FE 55mm f/1.8 ZA -objektiivin. Niiden ulkonäkö pettää, sillä ne ovat pieniä mutta hyvin tehokkaita. Niiden avulla saan aina selkeitä ja teräviä kuvia.

Yhdistän kuvaan mielelläni hetken tunnelmaa tai energiaa. Haluan myös dokumentoida paikkoja, jotka ovat hiljalleen katoamassa modernien lasirakennusten ja ostoskeskusten alle. Näin katsojat voivat nähdä tulevaisuudessa, miltä kaupunkimme näyttivät ennen.

Näkymättömäksi muuttuminen

Kun kadulla kuvaamani ihmiset eivät näe minua, kuvasta tulee todella upea. Näin voin ottaa aitoja ja luonnollisen näköisiä kuvia, kun ihmiset eivät tiedä, että heitä kuvataan.

Kuvaajasta tulee näkymättömämpi, kun ympärillä olevat ihmiset eivät näe, minne hän katsoo. Silmien peittäminen siis toimii oikein hyvin, ja tummat aurinkolasit tai lippis auttavat siinä.

Joskus olen käyttänyt kamerani kanssa jopa Sonyn RMT-P1BT-etälaukaisinta. Voin pidellä kameraa tai antaa sen roikkua vyötärölläni ja laukaista sen taskustani. Se on loistavaa, erityisesti yhdistettynä Alpha 9 II:n hiljaiseen sulkimeen.

Jos jotain tapahtuu yllättäen, huomioni kiinnittää ”hetki” eikä mikään muu. Koetan tarkentaa nopeasti kohteeseen ja sommitella mahdollisimman nopeasti. Erinomaisen automaattitarkennuksen seurantatoiminnon ansiosta pystyn keskittymään kuvan sommitteluun ja myös ajoitukseen tietäen, että kamera seuraa kohdetta tarkasti vaivatta.

On hyvä kaikkien osapuolten kannalta olla herättämättä huomiota. Ensinnäkin silloin ongelmiin joutuminen on vähemmän todennäköistä, ja toiseksi en joudu antamaan kömpelöä selitystä tekemisilleni. Toisaalta jos joku huomaa minut, katsekontakti voi tehdä kuvasta henkilökohtaisemman ja herättää sen eloon!

Kuvatessani kadulla minulla on yksi sääntö: en kuvaa ihmisiä noloissa tilanteissa. En halua ärsyttää ihmisiä kadulla tai myöhemminkään, jos he sattuvat näkemään kuvan jossain.

Vaikka rakastan kuljeskelua kaduilla kuvaamassa, en saa joka kerta kiinnostavia kuvia. Joskus minulla on tuuria ja toisinaan ei. Mutta siinä juuri piilee sen hauskuus, kun en tiedä tarkalleen, mitä kuvaan ja mitä tuon kotiin mukanani. Se saa minut palaamaan kadulle kuvaamaan kerta toisensa jälkeen.