Vuonna 2021, kun maailma oli vielä toipumassa koronavirussuluista, dokumentaarinen valokuvaaja Andrea Frazzetta alkoi havaita jotain outoa viedessään poikaansa puistoon. ”Ensimmäisillä kerroilla lapseni oli peloissaan”, hän kertoo. ”Ympäristö oli täysin vieras ja huolestuttava. Totesin, että hän oli elänyt elämänsä siihen asti lähinnä laatikossa. Ja vaikka oma kokemukseni oli tietenkin erilainen, tunsin samanlaista tarvetta toipua traumasta ja menetetystä vuodesta.”

Vanhempana Andrea tiesi, että hänen on tehtävä jotain. Hänen oli autettava poikaansa muodostamaan yhteys luontoon ja toivottavasti löytämään itse iloa ulkoilmaelämästä. Onneksi Andrea pystyi yhdistämään nämä kaksi asiaa pian, ja samalla hän sai tilaisuuden käyttää valokuvaustaitoja iloiseen tarkoitukseen. ”Kaikki koulut olivat edelleen kiinni, joten aloimme miettiä toista vaihtoehtoa”, hän selittää. ”Keksimme tämän ’luontokouluvaihtoehdon’ – päiväkodit, jotka kannustavat lapsia oppimiseen ulkona luokkahuoneiden sijaan. Ilmoitin poikani yhteen maaseudulla Milanon ulkopuolella toimivaan päiväkotiin, joka teki minuun heti vaikutuksen. Se, miten lapset olivat luonnossa, heidän kokemuksensa sekä tämän kaiken visuaalinen vaikutus.”

Niinpä vain muutama kuukausi sen jälkeen, kun Andrea oli kuvannut uupuneita lääkäreitä ja hoitajia koronavirusosastolla Bergamossa, hän oli aivan erilaisessa paikassa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ja vaikka tavanomaiset kuvauskohteet muuttuivat, halu kertoa tarinoita sekä siihen tarvittavat taidot pysyivät ennallaan.

”Dokumentaarisena valokuvaajana nämä koulut vaikuttivat minusta upealta mahdollisuudelta”, hän selittää, ”ja jos pystyisin mainostamaan niitä kuvillani, niistä voisi olla hyötyä monille lapsille. Käytimme kaikki jo ennen koronapandemiaa aivan liian paljon aikaa näissä laatikoissa: taloissa, luokkahuoneissa ja toimistoissa.”

Niinpä Andrea aloitti poikansa ulkokoulusta Milanossa ja vietti seuraavat kolme kuukautta kuvaten kuutta erilaista ”luonnollista päiväkotia” työskennellen kussakin 7–10 päivää. ”Paikat olivat eri puolilla Italiaa”, hän kertoo, ”jotkut maaseudulla kaupunkien ulkopuolella, toiset vuorilla tai rannikolla. Oli upeaa nähdä ne.”

Näiden paikkojen tarinan kertomiseen tarvittiin Andrean mukaan havainnointitekniikoita, Alpha-kameroiden teknisiä ominaisuuksia ja ennen kaikkea aikaa. ”Yleensä kun työskentelen aikakaus- tai sanomalehdille, toimeksianto on lyhyt”, hän sanoo, ”mutta tätä projektia varten sain National Geographic Societyn apurahan, sillä se avusti valokuvaajia työskentelyssä omissa yhteisöissään. Lisäajan ansiosta pystyin uppoutumaan jokaiseen paikkaan ja muutin jopa ottamieni kuvien tyyliä.”

Andrean Sony Alpha 7R III- ja 7R IV -kamerat auttoivat eri tavoilla. ”Aivan kuten tavallisessa työssäni käytin kahta runkoa, jotta minun ei tarvinnut vaihtaa objektiiveja”, hän sanoo. ”Siitä on siis todella apua, että nämä rungot ovat pieniä ja kevyitä. Otin myös useimmat kuvat käyttämällä näyttöä ja kääntämällä sen ulos niin, että pystyin kuvaamaan vyötärön korkeudelta tai alempaa. Tämä auttoi minua pääsemään alas lasten silmien tasolle, jolloin lopputulos näyttää vähemmän siltä kuin minä olisin ottanut kuvan. Kun kamera viedään omien silmien tasolle, ihmiset – lapset mukaan luettuna – reagoivat eri tavalla.”

Alpha 7R -kameran kyky kuvata hiljaa oli myös todella tärkeä, Andrea toteaa, kuten myös tarkennusnopeus. ”Hiljainen suljin on mullistava dokumentaarisessa työssä”, hän selittää, ”koska se on yksi keino työskennellä täysin vapaasti ja se lisää totuudenmukaisuutta. Kameran automaattitarkennus puolestaan on poikkeuksellinen. Kyllä, minulla oli käytettävissäni tavanomaista enemmän aikaa, mutta se ei tarkoita sitä, että minulla olisi varaa jättää hyödyntämättä ohikulkevat hetket. Jopa nopeita objektiiveja, kuten FE 50mm f/1.4 ZA:ta, käytettäessä täydellinen tarkennus löytyi aina sekunnin murto-osassa.”

”Vietettyäni nämä viikot lapsia luonnossa tarkkaillen hauska havainto oli, että he vaikuttivat paljon keskittyneemmiltä kuin luokkahuoneessa”, Andrea toteaa. ”Toisin kuin luulisi, he olivat rauhallisempia. Niinpä meidän tulisi todella pohtia tapaa, jolla opetamme. On selkeästi olemassa parempi tapa.”

Hän huomasi muutoksia myös itsessään. ”Kuvaustiheys oli alhainen, minkä vuoksi olin mietiskelevämpi, mikä mielestäni näkyy myös kuvissa. Ne ovat erilaisia kuin yleensä ottamani kuvat, paljon rauhoittavampia ja herkempiä. Uskon tämän heijastavan luonnollista ympäristöä.”

”Monet meistä varmasti pohtivat koronapandemian aikana elämänsä muuttamista”, hän sanoo lopuksi, ”mutta kuinka moni meistä on onnistunut tekemään sen? Lähentyminen luonnon kanssa tämän projektin kautta oli iso mahdollisuus minulle. Se sai minut tuntemaan itseni onnekkaaksi. Onnekkaaksi siitä, että olen elossa, onnekkaaksi, kun saan todistaa näiden lasten lähentymistä luonnon kanssa, ja onnekkaaksi, kun saan taas olla valokuvaaja.”