Aloitetaan lopusta. Ainakin tämä on yksi mahdollinen loppu. Meribiologi Pelayo Salinas de León kohtasi autuaan hetken, jota hän ei tule unohtamaan. ”Tämä oli viides käyntini Revillagigedon kansallispuistossa Meksikossa, jossa autoin ystävääni ja kollegaani tri Mauricio Hoyosia kiinnittämään satelliittitunnisteita haukkahaihin ja suorittamaan muita tutkimuksia paholaisrauskuista”, hän muistelee. ”Hain merkitsemisen lisäksi sukeltelimme paljon muiden tutkijoiden ja puistonhoitajan kanssa. Otimme tietysti myös paljon kuvia. Oli mahtavaa palata tähän upeaan kansallispuistoon ja havaita, että siitä oli tullut kukoistava, seesteinen ja koskematon – villi alue, jossa merenalainen elämä on ilahduttavan monimuotoista.”

Jotain kummallista tapahtui. Pelayo ja hänen kollegansa hämmästyivät huomatessaan yhden paikallisista pullonokkadelfiineistä makaavan selällään 33 metrin syvyydessä. ”Delfiini makasi siinä muutaman minuutin liikkumatta”, hän selittää, ”joten ihmettelimme, mitä tapahtui. Lopulta tajusimme, että se leikki kuollutta pienen koiranpennun tavoin! Se halusi meidän vain rapsuttavan sen vatsaa. Vaikka nämä delfiinit ovat luonnonvaraisia, ne rakastavat leikkiä ihmisten kanssa.”

Idyllisen Revillagigedon kansallispuiston rakentamiseen on Pelayon mukaan käytetty vaivaa ja toimia. Meksikon hallitus on suojellut sitä vuosia yhdessä hänen kollegansa Mauricion, Pelagios Kakunjan, kaltaisten kansalaisjärjestöjen kanssa. ”Viranomaiset ottivat rohkean askeleen tämän valtavan suojelualueen luomisessa. Se on Pohjois-Amerikan suurin pyyntikieltoalue, mikä tarkoittaa, että siellä ei saa kalastaa. Sen suojelemiseen on käytetty resursseja, minkä ansiosta siellä esiintyy nykyään paljon merieläimiä. Merestä voi löytää haita, rauskuja, delfiinejä, valaita... Tällaisia valtameret voivat olla ilman haitallisia ihmisten tekemiä toimia.”

Ikävä kyllä tilanne ei ole kaikkialla sama kuin Revillagigedossa. Itse asiassa ilman merkittäviä toimia merien tulevaisuus näyttää paljon synkemmältä kuin Pelayon ilahduttava kokemus Meksikon lämpimissä vesissä. ”Maailman valtameret ovat suurissa vaikeuksissa ihmisten haitallisten toimien vuoksi”, hän sanoo. ”Elinympäristöjen tuhoutuminen, saastuminen ja ilmastonmuutos ovat heikentäneet sinistä planeettaamme aivan liian pitkään. Monien lajien – ja niiden asuttamien ekosysteemien – tilanne on vakava.”

Pelayo toteaa, että ongelma johtuu pääosin suurten merissä elävien eläinten, kuten haiden, liikakalastuksesta. Hän on koko ikänsä tutkinut ja pyrkinyt suojelemaan niitä kielteisistä ennakkokäsityksistä huolimatta. ”Monista muista petoeläimistä poiketen haiden maine on surkea”, hän myöntää. ”Keskivertoihmisen mielipide haista perustuu elokuviin. Esimerkiksi Tappajahai-elokuva heikensi haiden suojelumahdollisuuksia, ja käsitys haista on edelleen heikko 50 vuotta myöhemmin.”

”Pelko johtuu asian vieraudesta”, hän jatkaa. ”Ihmiset luulevat joutuvansa hain kitaan menemällä veteen. Kuka tahansa meribiologi voi kuitenkin vakuuttaa, että todellisuus on jotain ihan muuta. Tiedämme myös, että suurin osa ihmisistä ei ole kohdannut merta. Useimmat eivät osaa uida eivätkä sukeltaa. Heidän asenteensa perustuvat siis täysin tiedotusvälineissä näkemiinsä asioihin. Pinta ja tuntematon pinnan alla. Viihdyn hyvin vedessä haiden kanssa, joten minun tehtäväni on jakaa tätä viestiä mahdollisimman laajasti.”

”Väärinkäsitysten vuoksi haita ei yleensä suojella yhtä paljon kuin muita megafaunoja”, hän jatkaa, ”minkä vuoksi niiden sukupuuttoon kuoleminen on entistä lähempänä kalastuksen vuoksi. Monet uskovat, että se johtuu Aasian hain evien markkinoista. Haita kuitenkin pyydystetään todella monissa maissa ympäri maailmaa. Yksi suurimmista haisaaliiden purkusatamista on Pohjois-Espanjassa sijaitseva Vigo, josta haiden evät lähetetään laivalla Aasiaan. Suurin osa hain lihasta päätyy ihmisen ravinnoksi. Tutkimusten mukaan fish & chips -annoksen kala ei useinkaan ole turskaa tai koljaa merkintöjen mukaisesti, vaan haita.”

Haiden sortaminen vaarantaa koko ekosysteemin, hän selittää. ”Luonto on toiminut täydellisesti miljoonien vuosien ajan, mutta tilanteen sotkeminen on helppoa. Hait ovat valtamerten lääkäreitä, jotka säätelevät ravintoverkkoja. Ne ovat erikoistuneet saalistamaan hitaita, heikkoja ja sairaita yksilöitä. Kun nämä petokalat vähenevät, alemmat ryhmät lisääntyvät, ja järjestelmän tasapaino järkkyy.”

Miten voimme muuttaa näitä käsityksiä ja luoda paremman maailman haille ja muille meren eläimille Revillagigedon tapaan? Pelayolle vastaus on osittain kuvien ja elokuvien kuvaaminen. ”Vedenalainen maailma – toiminta pinnan alla – on meille tietysti vieras. Se on valtava ja haastava ympäristö. Haluan jakaa valtamerten kauneutta tutkimalla ja valokuvaamalla sinisen planeetan viimeisiä luonnonvaraisia paikkoja, jotta ihmiset voivat samaistua siihen ja aloittaa sen suojelun.”

”Työni on tietysti kerätä tietoja ja tuottaa tieteellisiä julkaisuja. Se on tärkeää, mutta ainoastaan oman alani kollegat lukevat niitä. Laajemman yleisön tavoittaminen on erilaista. Tieteellisten faktojen ja tietojen kääntäminen tavalliselle ihmiselle merkitykselliseksi asiaksi voi olla käänteentekevä asia. Tämän vuoksi en enää koskaan sukella ilman kameraa. En halua jättää kuvaamatta hetkeä, joka voi muuttaa jonkun mielen.”

”Sukeltaminen Revillagigedossa oli ensimmäinen seikkailuni Sony Alpha 1 -kameran kanssa”, hän muistelee, ”ja se soveltuu uskomattoman hyvin vedenalaiseen valokuvaukseen. Sukellettaessa valoa ei ole paljon, mutta Alpha 1 -kameran suuri kenno sekä upea alkuperäinen ja laajennettu ISO-alue kompensoivat valotusta täydellisesti. Kuvaan sekä valokuvia että videoita, joten olen myös hyvin tyytyväinen erinomaisista video-ominaisuuksista.”

Pelayo käytti matkallaan Sony Alpha 1 -kameraa ja FE 16-35mm f2.8 GM II -objektiivia erityisesti kameralle suunnitellussa vedenkestävässä Isotta-kotelossa. Hän selitti, että ”oli tärkeää käyttää laadukasta laajakulmazoomia, koska halusin kuvata suuria eläimiä, kuten haita, rauskuja ja delfiinejä, sekä vedenalaisia maisemia, kuten jyrkänteitä, seinämiä ja avomerta”. Teleobjektiivien käyttäminen ei ole kovin helppoa veden alla, ja laajakulman vuoksi joutuu menemään lähemmäs kuvattavaa kohdetta. Se kuitenkin todistaa, ettei haita tarvitse pelätä.”

”Revillagigedossa olemme havainneet, että valtamerillä voi olla tiedossa valoisampi tulevaisuus”, hän toteaa lopuksi, ”koska heti kun liikalastus ja ihmisten haitalliset toimet loppuvat alueilla, meri kykenee uusiutumaan ja parantamaan itsensä luonnollisesti uskomattomalla tavalla”. Se on menestymisen avain. Biologista monimuotoisuutta koskevassa yleissopimuksessa on asetettu maailmanlaajuinen tavoite, jonka mukaan 30 % valtameristä on syytä suojella tällä tavoin vuoteen 2030 mennessä. Näiden on kuitenkin oltava kunnon suojelualueita, ja niitä on suojeltava muutenkin kuin vain nimellä.”

”Kun näkee, mitä valtameri voi olla, voi nähdä tien kohti parempaa planeettaa. Tiedämme, että meriä kunnioittamalla ne pysyvät terveempinä, ja vuorostaan ne säätelevät maapallon ilmastoa, ruokkivat meitä, viihdyttävät meitä ja tuottavat suurimman osan hengittämästämme hapesta. Merkitys on selkeä. Jokainen ottamani kuva auttaa minua puolustamaan sitä.”