Luoteis-Afrikassa Atlantin jylhällä rannikolla sijaitsee karu, 60 kilometrin pituinen Ras Nouadhiboun niemimaa, jolla on jyrkkiä kallioseinämiä, veitsenteräviä kalliomuodostelmia sekä suuria, tuulen pieksemiä rantoja. Ihmiset kamppailevat selviytymisestään tässä laivanhylkyjä ja rikkinäisiä, hylättyjä asumuksia täynnä olevassa paikassa. Varmasti juuri tästä syystä siitä on tullut kirjaimellisesti villieläinten turvapaikka vihamielisyydestä huolimatta.

Täällä suojellaan maailman viimeisiä Välimeren munkkihylkeitä, jotka ovat kuolemassa sukupuuttoon merialueella, jonka mukaan ne on nimetty. Ironista on, että Ras Nouadhiboun hylkeille on tiedossa uusi aamunkoi siellä, missä talven auringonlaskun viimeiset säteet osuvat päivittäin mantereeseen. ”Munkkihylkeiden suojeluprojekti on uhanalaisten lajien pisin ja kunnianhimoisin suojeluprojekti”, toteaa valokuvaaja Tony Peral, jonka tehtävänä on ollut taltioida luonnonsuojelijoita ja heidän kauniita suojelukohteitaan.

”Vuoden 2022 lopusta vuoden 2023 alkuun tehtäväni oli avustaa CBD Habitat & Annajah -kansalaisjärjestöä kokoamaan kuva- ja videopankki tästä maailman viimeisestä pesivästä yhdyskunnasta”, hän jatkaa, ”ja oli tietenkin erittäin jännittävää päästä mukaan tähän kunnianhimoiseen projektiin. Se on varmasti ollut yksi maailman onnistuneimmista uhanalaisen lajin suojeluprojekteista, joka on vaatinut kovaa työtä 20 vuoden ajan.”

Projektissa keskityttiin pesimäpaikkojen ja laajempien elinympäristöjen turvaamiseen ja suojaamiseen valvonta- ja suojelutoimilla, jotka olivat aiemmin pahasti puutteellisia. Tony kertoo: ”Vuoteen 2001 asti tätä maailman viimeistä suurta munkkihyljeyhdyskuntaa ei suojeltu lainkaan. Kalastusalukset laskivat verkkojaan laittomasti hylkeiden lisääntymispaikkoina toimivien luolien eteen, ja troolarit kalastivat hyvin lähellä rantaa vieden mukanaan kaiken, myös hylkeet.”

”Tällä rannikkoalueella on paljon kalaa, joten se on hylkeille ravinnon etsimiseen varmasti yksi Atlantin rannikon parhaista paikoista”, Tony kertoo, ”mutta aiemmin hylkeet lisääntyivät luonnollisesti niemen avoimilla rannoilla”. Ne siirtyivät piileskelemään luoliin tämän historiallisen vainoamisen vuoksi pakotettuina tavanomaista vaarallisempaan ja vihamielisempään ympäristöön, jossa hylkeenpoikasten kuolleisuus on hyvin suurta.”

”Vuonna 2001 perustettiin hylkeidensuojelualue”, hän jatkaa, ”ja Cabo Blancon pesimäluolia suojellaan vuoden ympäri yhteistyössä paikallisten kalastajien kanssa. Näiden toimenpiteiden hyöty on ilmiselvä. Nykyään yhdyskunnan koko on kolminkertaistunut, eli voimme nyt edetä hieman pidemmälle ja aloittaa hylkeiden palauttamisen niiden aiemmille pesimäpaikoille rannoille.”

Ras Nouadhibouta ei voi sanoa ihanteelliseksi paikaksi valokuvaukseen, vaikka hyljekanta elpyykin siellä. ”Niemimaa on parhaimmillaankin karu ympäristö”, Tony kertoo, ”mutta kuvaaminen talvella sekä meren ja aavikon välissä oleva kuvauspaikka asettivat minut, kuvausryhmäni ja varusteeni äärirajoille. Lisäksi kuvauskulmien löytäminen on vaikeaa maaston vuoksi. Itse asiassa paras paikka hylkeiden näkemiseen ja tarkkailuun on kallioiden laelta. Useimpina kuvauspäivinä toisesta suunnasta aavikolta pöllysi hiekkaa ja toisessa suunnassa jättimäiset aallot hakkasivat alapuolella olevia kallioita.”

”Meidän oli myös tarkkailtava rannikkoa kilometrien matkalta havaitaksemme kalastamaan matkalla olleet hylkeet”, Tony jatkaa, ”ja tätä oli tehtävä aamusta iltaan eläinten aktiivisuuden mukaan. Tehtävää vaikeutti se, että kuvauspaikalla ei ollut sähköä, joten meidän oli suunniteltava, miten käyttäisimme laitteita sekä lataisimme ja varmuuskopioisimme kuvamateriaalia, koska täytimme kortit 4K-videolla.”

Tonyn mukaan onnistumista edesauttoi Sony Alpha -laitteiston kestävyys. Hän käytti projektissa rutiininomaisesti kahta kamerarunkoa: ”Käytin Alpha 1- ja Alpha 9- tai Alpha 7 -runkoa sen mukaan, millaiseen työhön olin ryhtymässä. Käytin objektiiveina pääasiassa FE 600 mm f/4 GM OSS -objektiivia, joka oli todella tärkeä hylkeiden kuvaamiseen kallioiden laelta, sekä FE 100–400 mm- ja FE 70–200 mm -zoom-objektiiveja. Voin todeta, että ne ovat teknisesti korkeimman tason valokuvauslaitteita. Jatkuvasti pölyn, suolan ja hiekkaisen tuulen armoilla olevien laitteiden suorituskyky ja kestävyys olivat parasta, mitä luontokuvaaja voi toivoa.”

Kovista olosuhteista huolimatta rannikko oli taianomainen paikka. ”Eläinlajin historian tunteminen teki siitä vieläkin kiehtovamman”, Tony toteaa. ”Tämä yhdyskunta on suojautunut niin syrjäiseen ja eristäytyneeseen paikkaan, että villiä ja koskematonta luontoa näkyy todellakin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Tässä ainutlaatuisessa yhdistelmässä vihamielisyys ja rauha kulkevat sopusoinnussa.”

Tämä paikka inspiroi häntä myös ottamaan uskomattomia kuvia. ”Pidän erityisesti hylkeiden lähikuvista”, hän sanoo, ”koska niissä eläimet kurkistelevat luonnollisen uteliaisuutensa vuoksi syvyyksistä ja kiinnittävät huomionsa siihen, mitä kallion päällä tapahtuu. Minulle oli kuitenkin tärkeää taltioida myös hylkeiden ja niiden ympäristön turvallisuudesta huolehtivien asiantuntijoiden kova työ. Vietimme heidän kanssaan aikaa leirillä, ja heidän sitoutumisensa oli ihailtavaa. Heidän tehtävänään on käydä yhä uudelleen läpi koko suojelualue ja sen yhdyskunta, tunnistaa uhat ja varmistaa yhdyskunnan terveys.”

”Kuvasimme myös paikallisten kalastajien ja heidän naapureidensa välistä vuorovaikutusta”, Tony muistelee. ”Projektin avulla, joka tukee heitä vastuullisen ja kestävän kalastustavan kehittämisessä, he ovat lopulta oppineet kunnioittamaan hylkeitä ja hyväksymään ne yhtenä osatekijänä.”

Tony kertoo, että tätä tukea ja koulutusta voidaan vain vahvistaa valokuvauksen avulla. On ollut todella tärkeää dokumentoida projekti hylkeiden ja niiden lisääntymisluolien ohella kaikista näistä eri näkökulmista, kuten yhteiskunnallisista, luonnonsuojelullisista, toiminnallisista ja ympäristöllisistä näkökulmista. Näiden kuvien ja videoiden avulla voimme auttaa ihmisiä ymmärtämään tällaisessa syrjäisessä paikassa toteutettavan projektin laajuutta ja onnistumisia.”

”Munkkihyljeprojekti jatkuu vielä vuosia”, hän toteaa. ”Kun kanta on kasvanut riittävän suureksi, munkkihylkeitä siirretään uusille alueille, joille voidaan perustaa uusia lisääntymisyhdyskuntia. Toivon mukaan munkkihylkeet voidaan jopa palauttaa Välimerelle. Olemme nähneet omin silmin, kuinka yksi pitkäkestoisimmista projekteista, jolla laji pyritään pelastamaan sukupuuttoon kuolemiselta, voi kukoistaa ja kasvaa. Toivon, että voin jatkaa tässä projektissa tämän kehityksen seuraamista ja sen taltioimista valokuvillani.”

”Uskon vakaasti, että luontokuvauksella voidaan lisätä tietoisuutta ja että luontokuvaajan on sitouduttava luontoon erityisellä tavalla. Työmme pitäisi mielestäni tavalla tai toisella liittyä läheisesti luonnonperintömme suojelemiseen.”