Sankassa vanhassa metsässä käveltäessä useimmille ihmisille tulee sama tunne. On hiljaista ja turvallista.

Kontrastina tälle kokemukselle on meneminen avohakatulle metsäalueelle, joita Ruotsissa samoin kuin monissa paikoissa ympäri maailmaa on yhä enemmän. Avohakkuun jälkeen metsät ovat rikkonaisia, maasta irti revittyjä ja sirpaleisia. Jäljellä on vain myllättyä maata ja yhdentekevä, avoin taivas.

Joissakin näkymä herättää vieläkin järkyttävämpiä mielikuvia. ”Monet tänne Saksasta ja Ranskasta tulleet sanovat, että tämä tuo heille mieleen Tšernobylin tuhon”, valokuvajournalisti Marcus Westberg kertoo. ”Nämä ovat paikkoja, jotka on tuhottu täysin ja joissa ei ole lainkaan merkityksellistä elämää. Ja näitä on kaikkialla ympärillämme, määrä kasvaa joka päivä.”

Marcus, joka työskentelee monille kansalaisjärjestöille ja julkaisuille ja on saanut myös lukuisia valokuvausalan palkintoja, on tukenut vuosien mittaan monia ympäristökampanjoita. Olikin ehkä väistämätöntä, että tehtyään toimeksiantoja monille muille, hän lopulta kehittäisi oman projektin. Marcus on nyt päättänyt kertoa Ruotsin armottoman metsäkadon tarinan ja selittää tämän nykyisen projektin olevan ”ainoa ’henkilökohtainen’ valokuvausprojekti, joka minulla on koskaan ollut ja jonka pariin olen palannut yhä uudelleen jo yli kolmen vuoden ajan.”

”Vaimoni on saksalainen ja minä olen ruotsalainen, mutta asumme Portugalissa. Päätin juuri ennen pandemiaa viedä hänet Pohjois-Ruotsiin katsomaan revontulia. Meillä oli tietenkin todella huono onni, sillä pilvet peittivät taivaan. Teimme kuitenkin moottorikelkkaretkiä muutamien metsäalueiden halki ja tapasimme ihmisiä sekä oppaita, jotka kertoivat metsäkadosta, istutusmetsiköistä ja metsien monimuotoisuuden vähenemisestä. Se teki suuren vaikutuksen.”

Marcus kertoo, että nyt jäljellä ei ole juurikaan vanhoja metsiä etenkään kansallispuistojen ulkopuolella. Suurin osa puusta käytetään kertakäyttöisiin tarkoituksiin paperiksi ja biopolttoaineeksi, ei sahatavaran kaltaisiin pitkäikäisiin tuotteisiin. ”Tämä on vihreää teollisuutta vain sikäli kun puhutaan puiden väristä”, Marcus selittää. ”Ja tämä pätee erityisesti, kun otetaan huomioon se, miten puut keräävät ja varastoivat hiiltä. Ylätasolla jos puut poltetaan, hiili vapautuu – ja vaikka istuttaisi uusia, kestää pitkään, että ne kasvavat riittävän suuriksi keräämään hiiltä ympäröivästä ilmasta saman verran kuin vanhat puut.”

”Vieläkin suurempi avohakkuisiin liittyvä ongelma on maan alla. Prosessi kirjaimellisesti kyntää juuret ulos maasta – ja esimerkiksi Kanadan, Ruotsin ja Suomen metsissä suurin osa hiilestä on juuri näissä juurissa ja sienirihmastoissa. Kymmenenvuotias tai edes satavuotias mäntytaimikko ei voi korvata tätä historiallista varastoa, mikä tarkoittaa, että metsätalous on selvästi koko maan suurin hiilipäästöjen aiheuttaja. Silti se pitää itseään hiilineutraalina, koska yhtiöt voivat laskea jokaisen pystyssä olevan puun edukseen!”

Vanhojen metsien häviäminen ja turvautuminen istutusmetsiköihin aukkojen täyttämiseksi vaikuttaa koko ekosysteemiin näissä paikoissa, Marcus kertoo. Julkisuudessa keskitytään pääasiassa suuriin nisäkkäisiin ja lintuihin, mutta ne eivät ole suurimmassa vaarassa olevia lajeja – ainakaan aluksi.

”Suurin ero terveen metsän ja uuden istutusmetsikön ekosysteemin välillä on, että uudessa metsässä kaikki puut ovat samanikäisiä eikä siellä ole juuri kuollutta puuta”, hän selittää. ”Luonnollisessa metsässä on kaikenikäisiä puita: taimia, täysi-ikäisiä puita, pystyyn kuolevia sekä kaatuneita ja lahonneita. Kuollut mänty tai kuusi voi tarjota satoja vuosia ruokaa jäkälille, sienille ja hyönteisille, ja tämä elämä on ravintoketjumme perusta.”

Sony Alphaa työssään käyttävä Marcus vangitsee valokuviinsa tilanteen rehellisellä tavalla ja auttaa lisäämään tietoisuutta avohakkuiden ja teollisen korjuun vaaroista. Hän myös luo vastakohdan suurteollisuuden narratiiville. ”Ruotsin metsäteollisuus on verrattavissa isoihin kansainvälisiin öljy- tai tupakkayhtiöihin siinä, miten ne toteuttavat hyvin älykkäitä kampanjoita”, hän selittää. ”Pitkään oli kampanja nimeltä ’Ruotsalainen metsä’, jossa näytettiin kauniita valokuvia suurkaupunkien linja-autoasemilla ja niissä näkyi terveen metsän ympäröimä yksittäinen puunrunko. Rungossa oli tuotteita ja kuvatekstissä kerrottiin, että metsät ovat kestävä vaihtoehto öljylle ja muoville. Tämä on täyttä valetta. Alle kolme prosenttia Ruotsin hakkuista on muita kuin avohakkuita. Minun kuvani kertovat tarinaa siitä 97 prosentin osuudesta, joka on avohakattu.”

”Minulla kesti kauan keksiä, miten voin kuvata tuhon laajuutta oikealla tavalla”, hän jatkaa, ”koska maasta kuvattaessa ei saa käsitystä siitä, kuinka suurta aluetta asia koskee. Ja ilmasta käsin kuvattaessa on tavallaan irrallaan hävityksestä eikä pysty sisällyttämään mukaan maanpinnan tasoa. Jotkut avohakkuukoneiden jättämistä urista ovat suurempia kuin minä! Niiden yli on kiivettävä.”

Marcus uskoo vahvasti, että valokuvauksella on merkitystä. Sony Alpha 1 -rungoillaan ja kevyillä mutta nopeilla zoomeilla ja objektiiveilla varustautuneena Marcus pystyy kuvaamaan piilossa olevat avohakkuut, joita hän löytää retkeillessään kaukana pääteistä. Marcuksen kuvat ovat myös päässeet valtamediaan, mikä auttaa valaisemaan ongelmaa sekä tuo esiin hallinnon ja teollisuuden viestinnän kaksinaamaisuuden.

”Kun pohdin valokuvausta työkaluna tässä taistelussa, minulle oli selvää, että kuvien oli oltava muutakin kuin vain ainutlaatuisia tai esteettisesti miellyttäviä. Siitä on hyötyä kilpailujen voittamisessa – ja jotkut näistä avohakkuukuvista ovat lisänneet tällä tapaa tietoisuutta – mutta se korostaa kollektiivista uhkaa, jolla on todella merkitystä. Halusin myös varmistaa, että kuvista on hyötyä metsiemme suojelulle omistautuneille ihmisille ja organisaatioille.” Nykyään monet Ruotsin kansalaisjärjestöt käyttävät hänen avohakkuukuviaan. Lisäksi äskettäin järjestetyssä metsätalouden toimintatapoja käsitelleessä EU-konferenssissa oli esillä 30 suurta tulostetta kokouspaikan ulkopuolella.

”Tapahtumien koko laajuus on mahdollista näyttää vain yhdistämällä tusinoittain kuvia”, Marcus jatkaa. ”Tätä tarinaa ei voi kertoa vain kuvalla tai kahdella, koska vaikutus on levinnyt niin laajalle. Lisäksi mitä enemmän pystymme näyttämään, sitä vaikeampaa teollisuuden tai poliitikkojen on selittää näiden olevan vain erehdyksiä. Tätä tapahtuu kaikkialla.”

”Vaihtaminen Sony Alpha -kameraan jo tämän projektin varhaisissa vaiheissa oli todella hyödyllistä erityisesti, koska työskentelen usein vähässä valossa, mutta tarvitsen silti korkearesoluutioisia kuvia voidakseni tehdä suuria tulosteita. Työskentely Sony Alpha 1 -runkoja käyttäen oli itsestään selvää. Myöskään siitä ei ole haittaa, että ne ovat pieniä, kevyitä ja hiljaisia, kun et halua välttämättä tulla nähdyksi tai kuulluksi.”

”Jotkut kuvista ovat katseen vangitsevia esimerkkejä – kuten ei-kovin-hienovaraisen ironinen kuva kuolleen rungon päälle jätetystä linnunpöntöstä, jossa ei ole lattiaa, ja ’luonnonsuojelu’-nauhat, joita metsurit jättävät yksinäisiin puihin osoittaakseen, että he noudattavat metsäkatoa koskevia rajoituksia. Suurimmaksi osaksi olen kuitenkin kiinnostunut ottamaan runsaasti kuvia, jotka saavat yleisön vakuuttuneeksi meitä uhkaavasta vaarasta. Aivan kuten on tärkeää, että terveessä metsässä on paljon monia lajeja, on tärkeää, että kuvia on paljon erilaisia.”

”On ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Ruotsin metsien suojelulle. Minä olen vielä aloittelija enkä voi ottaa kunniaa muiden sitkeistä ponnisteluista. Olen kuitenkin nyt päässyt lähemmäs kuin koskaan varmuutta siitä, että kuvani todella auttavat konkreettisesti”, Marcus toteaa lopuksi.