Nemanja Maraš paljastaa sielunsa valkoisissa huoneissa. Omakuvien sarja nimeltä Reflections luotiin hänen kirkkaasti valaistussa studiossaan ja työpajassaan ja asetettiin näytteille yhtä säteilevässä MONOLOG-galleriassa Belgradissa. Sarjassa Nemanja esitellään luovimmillaan, mutta myös keskellä itsensä löytämistä.

Työskenneltyään monia vuosia taitavana muotikuvaajana Nemanja kiinnostui ajan mittaan enemmän muotokuvauksesta, mikä kulminoitui useisiin mullistaviin henkilökohtaisiin projekteihin. Yhdessä niistä tarkasteltiin hänen ystäviään unen ja valveillaolon välitilassa. Heidät kuvattiin ”ennen kuin he pystyivät asettamaan kasvoilleen maailmaa varten käyttämänsä maskin”, hän muistelee. Toisessa hän kuvasi balettitanssijoita heidän tullessaan näyttämöltä ”tyhjiin ammennettuina ja täynnä tunnetta”.

”Tietyssä vaiheessa huomasin, että olen parempi ikuistamaan ihmisten autenttisen puolen jonkinlaisen julkisivun sijaan”, hän selittää. ”Haluan näyttää ihmiset sellaisina kuin he ovat, itseni mukaan luettuna. Yritän taistella sitä trendiä vastaan, että ihmiset haluavat olla jotain, mitä he eivät ole, tai tuntevat syyllisyyttä siitä, millaisia he ovat. Omana itsenään oleminen voi olla äärettömän kiehtovaa ja kaunista.”

Reflections-sarja tuo selvästi esiin, mikä merkitys omakuvilla on Nemanjalle. ”Ne ovat täydellinen keino tutustua itseensä ja arvostaa itseään”, hän sanoo. ”Itse asiassa, kun opetin valokuvausta tanssikoulussa, käytin niitä osana opetusohjelmaa. Ne voivat olla kokeellisia ja haastavia sekä auttaa ihmisiä löytämään oman äänensä ja huomaamaan, ettei ole tärkeämpää kumppania kuin he itse.”

Miten Reflections sitten alkoi? ”Se alkoi sekalaisesta mediakokeilusta, jossa käytettiin 12:ta omakuvaa”, hän muistelee, ”vain peruskuvia, joihin piirsin, maalasin ja lisäsin kollaasielementtejä. Reflections-sarjan monien kuvien tapaan idea tähän tuli terapiaistunnon aikana. Terapeuttini sanoi ’olit paljon muille, joten sinusta tuli liikaa itsellesi’. Siksi tein jokaisista kasvoista erilaiset, aivan kuin yrittäisin mukautua muiden ihmisten odotuksiin.

Projektin muissa valokuvissa hän on tarkentamaton, siluettina tai kasvot pimennossa tai poistettuna kuvasta, mikä luo tunteen, että identiteetti on dynaaminen ja muuttuu koko ajan. Toisaalla on kuvia vedestä ja kivestä yhdistettynä muotokuviin, jotka vaikuttavat kuin luojansa heijastetuilta muistoilta. ”Minulla on määritelmä jokaiselle”, hän sanoo, ”mutta ne ovat yksityisiä.”

Kuvauksessa käytettiin lehti- ja muotokuvaajien suosimaa Sony Alpha 7R V -kameraa, jossa Nemanja tunnistaa monia tekijöitä, jotka auttoivat häntä työssä. ”Tarkentaminen ja sommitteleminen voi tietenkin olla vaikeampaa kuin tavallisen muotokuvan tapauksessa”, hän selittää, ”mutta Alpha 7R V tarjoaa näppäriä keinoja selviytyä näistä ongelmista. Sen nerokas silmäntunnistustarkennus on yksi. Se ei vain pidä tarkennusta siellä, missä sitä tarvitaan, vaan tarkoittaa myös, että minä olen rennompi.”

”Fakta on”, hän selittää, ”että en voi tarkistaa omaa ilmettäni niin kuin voisin tarkistaa muiden ilmeet kuvatessani, ja jos olen huolissani tarkennuksesta, se näkyy kasvoillani. Niinpä asetan kameran kolmijalalle, tarkennan sen itseeni ja säädän sitten sen intervalliajastimen ottamaan 60 kuvaa. Sitten liikun tilassa ja valitsen parhaat kuvat. Minulla itse asiassa oli onnea tuon kanssa, joka ei ole tarkentunut – pidän tuollaisista satunnaisista hetkistä, mutta tämän kameran kanssa on todella taisteltava, jotta saisi tarkennuksen häviämään lainkaan!”

”Alpha 7R V -kameran valtava 60 megapikselin tarkkuus auttaa paljon, voin tarvittaessa rajata pieneen ja saan silti suuren tiedoston tulostusta varten”, hän jatkaa. ”Monet kuvistani on esimerkiksi rajattu vaakasuunnasta pystysuuntaan kuvan tiivistämiseksi. Yksi kuva minusta, jossa pääni on kuvan ulkopuolella, tapahtui kamerassa. Se oli sellainen onnellinen tapaturma, joka voi kertoa tarinan juuri niin kuin halutaan.”

Nemanja hyödynsi myös Alpha 7R V -kameran mustavalkoista profiilia. ”Monet valokuvaajat eivät ymmärrä, että mustavalkoisen ja värillisen valaistus ei ole samanlainen”, hän selittää. ”Edellä mainitussa tarvitaan lisää kontrastia ja intensiteettiä, mikä vie valoisat kohdat ja varjot äärimmäisyyksiin. Niinpä vaikka käytän täyden värin raakatiedostoja muokkauksessa, mustavalkoisen esikatselun ansiosta ei tarvitse arvailla.”

Loppujen lopuksi tietynlainen arvailu on kuitenkin toivottavaa, hän sanoo, vaikkakin enemmän valokuvan merkitykseen kuin sen toteutukseen liittyen. ”Tämän projektin aikana opin ohittamaan tarpeen selittää, miksi muotokuva on sellainen kuin on. Selitys ei tarkoita hyväksymisenarvoisuutta, ja annan mielelläni muiden lukea kuvia niin kuin he haluavat. Tällaiset omakuvat voivat tulla 30 vuotta vanhoista muistoista tai eilisestä sekä sellaisesta inspiraatiosta, joka syntyy vain, kun varusteet ovat tuttuja ja tekee kokeiluja hetkessä. Tärkeintä on tehdä ne.”