Gary Williamsonin valokuvat ovat upeiden, suurikontrastisten yksiväristen katunäkymien, vaikuttavien etualojen ja salaperäisten siluettihahmojen ansiosta voimakkaita – ja vielä voimakkaampia, kun saa tietää, että hän on sokea.

Ehkä tämä ei olekaan yllättävää, sillä kuten Gary kertoo, monet niistä tekniikoista, joita hän käyttää selviytyäkseen näkökyvyn menetyksestä arjessaan, ovat samoja, jotka tekevät valokuvauksesta onnistunutta. Ensimmäinen kysymys on kuitenkin väistämättä ”miten”? Miten joku voi työskennellä visuaalisen median parissa ilman että voi hyödyntää sitä, mitä useimmat kutsuisivat täydelliseksi näkökyvyksi?

”Minulta kysytään sitä tietysti usein”, Gary aloittaa, ”ja ymmärrän hämmennyksen, mutta kysymys liittyy suoraan yhteen missioistani valokuvauksessa. Ihmiset ajattelevat, että sokeus tarkoittaa, ettei näe yhtään mitään, mutta ihmisen näkökyvyllä on monia tasoja. Spektri on valtava, ja vaikka näköni on sumentunut siihen pisteeseen, että joidenkin asioiden tunnistaminen on lähes mahdotonta, on silti asioita, joita voin nähdä, ja keinoja, joilla voin tallentaa ympäröivää maailmaa. Ainutlaatuinen tapani nähdä on lisännyt luovuuttani, ja sillä tavalla haluan muotoilla ’vammani’ uudelleen ’erilaiseksi kyvyksi’.”

”Kontrasti on minulle elintärkeää”, hän selittää, ”ja mitä enemmän sitä on, sitä paremmin näen. Saatan esimerkiksi pystyä kävelemään portaita helpommin ylös kuin alas, jos valo on oikeassa paikassa. Varjot ja valot auttavat minua arvioimaan syvyyttä ja korkeutta. Ja jos katson aurinkoon, en näe juuri mitään, mutta kun käännän sille selkäni, näen paljon paremmin. Näkökykyni on riippuvainen valosta ja varjosta, joten etsin näitä aineksia kameran näytöltä, jotta myös kuvani onnistuisivat.” Gary kuvaa pääasiassa laajakulmalla, ”koska näköni taso heikkenee nopeasti etäisyyden kasvaessa”, hän sanoo. ”Näen etualan elementit paremmin kuin kaukana olevat, ja se tarkoittaa, että olen kiinnostunut siitä, mitä jalkojeni ympärillä on. Otan usein kuvia sieltä käsin, mikä on tietysti yksi vahva sommittelutekniikka valokuvauksessa. En inspiroidu kaukaisesta puusta, koska en luultavasti näe sitä ollenkaan! Mutta tiet, reunakiveykset, portaat tai kuviot...” ”... nuo voimakkaat linjat ja kehykset ovat sitä, mitä etsin”, Gary jatkaa. ”Sitten haen kaukaisuudesta kontrastia, kuten kirkasta taivasta, oviaukkoa tai tunnelin päätä, ja jos se on katuvalokuvauksen kontekstissa, odotan, että hahmo kulkee sen läpi. Toisinaan valmistelen samalla tavalla, mutta otan omakuvan tai pyydän jotakuta poseeraamaan oikeassa paikassa.”

Muun tyyppisissä kuvissa Gary luottaa kuuloonsa poimiessaan mahdollisuuksia. ”Koska muista aisteistani on tullut paljon tärkeämpiä jokapäiväisessä elämässäni, olen huomannut, että ne auttavat minua myös valokuvauksessa”, hän selittää. ”Esimerkiksi täysin näkevät ihmiset luottavat usein lähes pelkästään näköönsä ja muut aistit jäävät taka-alalle, mutta minä kuulen usein mahdollisuuden ennen kuin näen sen – kuten kadulla soittavan muusikon tai puhelimeen puhuvan ihmisen, josta saattaa syntyä hyvä kuva. Ja kun olen lähellä, etsin jälleen kontrastia.”

Sopeutumiskyky ja rohkeus ovat olleet pitkään osa Garyn tarinaa. Hänen reppureissatessaan ympäri Eurooppaa 1990-luvulla hänelle ilmaantui perinnöllinen näköhermosairaus lähes yhdessä yössä, mikä tarkoitti, että hänen oli löydettävä tiensä kotiin Gibraltarilta ilman kykyä nähdä tai lukea karttaa. Mutta vastoinkäymiset olivat muovaavia. ”Olen aina nähnyt asian niin, etten mieti sitä, mikä on menetetty, vaan sitä, mikä on mahdollista”, hän sanoo. ”En ole koskaan jäänyt murehtimaan näköni menetystä, vaan olen ajatellut aina, miten voin patistaa itseni saavuttamaan jotain kykyjeni rajoissa. Asian joko hyväksyy tai ei, mutta sen vatvominen voi lannistaa ihmisen. Ja ajattelin, että jos tein tuon matkan 18-vuotiaana noissa olosuhteissa, voin tehdä mitä tahansa.” Vaikka Gary oli opiskellut filmivalokuvausta taidekorkeakoulussa ennen näkönsä menettämistä, vasta digitaalikameroiden kehittyminen osittain näkövammaisia käyttäjiä tukeviksi sai hänet innostumaan valokuvauksesta uudelleen. ”Tuolloin minua kiehtoi tapa, jolla yksi kuva voi kertoa tarinan, herättää tunteita tai asettaa kysymyksen katsojan mieleen”, hän muistelee, ”mutta filmikameroiden käyttäminen ei ollut minulle oikeastaan vaihtoehto sairauteni ilmaannuttua, joten sen sijaan käytin pastellivärejä ja hiiltä kuvatakseni maailmaa sellaisena kuin sen näin. Jälkimmäisestä sai alkunsa ajatus mustavalkoisesta työskentelystä ja siksi se vetoaa minuun edelleen.”

Sony Alpha -malliston uudet kamerat on suunniteltu mukautuksia ajatellen, ja osana Sonyn osallistumista Maailman näköpäivään Gary on käyttänyt Sony Alpha 7C II -kameraa sekä FE 16-25mm f/2.8 G-, FE 24-50mm f/2.8 G- ja FE 20-70mm f/4 G -objektiiveja. Kamera sisältää useita esteettömyysominaisuuksia osittain näkövammaisille valokuvaajille, samoin kuin tavalliset ominaisuudet, jotka korostuvat entisestään, kun näkö on heikentynyt.

”Yllättävintä minusta oli Alpha 7C II -kameran näytönlukijatoiminnon tehokkuus”, Gary kertoo. ”En ollut koskaan aiemmin työskennellyt tuon kameran kanssa, mutta lukijan ansiosta tunsin oloni kotoisaksi sen kanssa jo päivässä. Olen tottunut käyttämään äänitoimintoja esimerkiksi tabletilla tai puhelimella, ja käytän mielelläni muita aisteja kadulla, se auttaa luomaan mielessä kuvan kameran toiminnasta.” ”Se tekee kaiken perusasetusten – valotusajan, aukon, ISO-arvon ja niin edelleen – raportoinnista sen kertomiseen, miten tietyt toiminnot, kuten omakuviin käyttämäni intervalometri, on määritetty. Tämä on upeaa teknisestä näkökulmasta, mutta sillä on myös positiivinen vaikutus kuvauskokemukseeni. Puhuva kamera tekee ohikulkijoille selväksi, että olen näkövammainen, mutta jos käytän 20-kertaista suurennuslasia kasvoni painettuna näyttöä vasten, se voi herättää ei-toivottua huomiota. Joku kysyi kerran, miksi haistelin kameraa! Lukija vähentää ahdistustani vuorovaikutuksesta ruuhkaisilla alueilla.”

Gary kehui myös Alpha 7C II -kameran asettelua ja käsiteltävyyttä. ”Voin käyttää sitä yhdellä kädellä, mikä on etu, ja valitsimet ja tulot ovat myös erittäin hyvin suunniteltuja. Näkevät valokuvaajat hyötyvät siitä, että he erottavat painikkeet toisistaan koskettamalla, joten heidän ei tarvitse siirtää huomiotaan etsimestä, mutta minulle se on vieläkin tärkeämpää. Jopa valitsimet, jotka tuottavat lujan napsahduksen, auttavat, sillä näin tietää painaneensa niitä tarpeeksi pitkälle.” Gary rakasti myös Alpha 7C II -kameran upeaa automaattitarkennusta. ”Voit todella luottaa siihen, että se lukittuu ja antaa terävimmän tarkennuksen”, hän sanoo, ”ja kosketusseuranta on erityisen hyödyllinen minulle. Kun kontrastia on riittävästi, voin huomata hahmon näytöllä, koskettaa häntä ja tiedän, että kamera seuraa häntä täydellisesti kuvatessani.”