Tšadin Zakouman kansallispuistossa ilmavoimien C-130-kuljetuskone laskeutuu kohti epätasaista kiitorataa syrjäisessä heinikossa. Kyydissä on viisi uhanalaista pensassarvikuonoa, joita ollaan palauttamassa alueelle. Tämä on vuosien suunnittelun kulminaatio ja yksi sellaisista hetkistä, joita varten Marcus Westbergin kaltaiset valokuvaajat elävät.

Greater Zakouma Ecosystem, joka kattaa lähes 30 000 neliökilometriä, on yksi viimeisistä jäljellä olevista Keski-Afrikan savannielinympäristöistä. Siellä on uskomattoman laaja biodiversiteetti, mukaan lukien suuria nisäkkäitä, kuten elefantteja, leijonia, puhveleita ja kirahveja. Yli 40 vuoden ajan yksi keskeinen eläinlaji on kuitenkin puuttunut: pensassarvikuono. 1960- ja -70-luvuilla hillitsemätön salametsästys hävitti koko populaation. Niiden palauttaminen luonnolliseen elinympäristöönsä on syy, miksi Marcus on tässä maailman kaukaisessa kolkassa.

”Sarvikuonon paluu Tšadiin on todella uskomaton menestystarina”, Marcus kertoo, ”eikä vain sarvikuonoille. Tätä ei olisi voinut koskaan tapahtua, jos Zakoumasta ei olisi tehty erämaan suojapaikkaa. Siihen mennessä, kun voittoa tavoittelematon African Parks -luonnonsuojelujärjestö tuli tänne vuonna 2010, puisto oli menettänyt 90 prosenttia 4 000 elefantistaan norsunluuta himoinneille salametsästäjille. Nyt villieläinten määrät kasvavat jälleen, norsujen salametsästys on kitketty pois ja sovittiin, että on oikea aika perustaa elinkelpoinen pensassarvikuonopopulaatio.”

African Parks oli palkannut Marcuksen dokumentoimaan eri suojelualueitaan, ja hän oli ollut maassa useita viikkoja siinä vaiheessa, kun sarvikuonot saapuivat. ”Vaikka tärkein kuva oli vapautuksen hetki”, hän sanoo, ”tähän tarinaan liittyy niin paljon enemmän. Kuvattavaa oli runsaasti sarvikuonojen ensimmäisten viikkojen aitausten rakentamisesta, kuljetuslaatikoiden purkamisesta ja vierailevista arvohenkilöistä aina puiston yhteisösuhteiden tiimeihin, jotka matkustavat kylästä kylään valmistelemassa paikallisia yhteisöjä sarvikuonojen läsnäoloon alueella. Tällaisia kuvia käytetään lehdistötiedotteissa, vuosikertomuksissa ja sosiaalisen median päivityksissä, joten niiden on kerrottava koko tarina.”

Marcuksen kertoessa toimeksiannosta on selvää, että tällä alalla henkinen ja fyysinen kestävyys ovat yhtä tärkeitä kuin tekniset taidot. ”Tällaisissa hankkeissa asiat harvoin menevät täysin suunnitelmien mukaan erityisesti silloin, jos niihin liittyy pitkiä matkustusetäisyyksiä ja maiden rajojen ylityksiä”, hän jatkaa. ”On mukauduttava ja säilytettävä keskittyminen olennaiseen. Tällä kertaa viivästykset tarkoittivat, että kuvaus aamunkoitteen viileydessä ja upeassa, lämpimässä valossa muuttui kuvaukseksi keskipäivän polttavassa kuumuudessa. Kuten kaikessa kuvajournalismissa, olosuhteita ei voi valita: jos asiat tapahtuvat keskipäivän aikaan, on pärjättävä kuumuudessa ja kovassa valossa.”

Entä sitten se suuri hetki? Matkustettuaan 36 tuntia yli 4 300 kilometrin matkan ja pysähdyttyään Sambiassa ja Burundissa sarvikuonot, joiden luonnetta ei parhaimmillaankaan voi kuvata rauhalliseksi, ovat ymmärrettävästi stressaantuneita: ne ovat hämmentyneitä, nälkäisiä ja janoisia. ”Tärkeintä on tietenkin sarvikuonojen hyvinvointi, ei kuvien saaminen”, Marcus huomauttaa, ”ja ilmeisistä syistä kukaan ei voi olla aitausten sisällä, kun sarvikuonot vapautetaan. Toisaalta kuvaaminen tukevan puisen paaluaidan takaa ei ollut ihanteellinen vaihtoehto.”

Hänen ratkaisunsa? ”Jokaisessa aitauksessa oli paaluaidan alle maahan kaivettu betoninen vesikaukalo, joka tuli ulos noin 20 cm molemmilta puolilta. Koska veden taso ei yltänyt aivan aidan alareunaan, tilaa oli juuri riittävästi käsiparille ja kameralle”, hän kertoo. ”Sarvikuonoilla on huono näkö, mutta ne ovat silti hyviä tunnistamaan liikkeen. Sovimme siis eläinlääkärin kanssa, etten saanut liikuttaa tai asemoida kameraa uudelleen ennen kuin sarvikuonot katsoivat pois päin minusta, jotta en säikäyttäisi niitä. Tämä toimi hyvin siihen asti, kunnes yksi niistä päätti tulla juomaan ja lähes kalautti kameran veteen.”

Lopulta vain viimeinen naaraista oli riittävän rauhallinen, jotta eläinlääkäri pystyi antamaan Marcukselle luvan kokeilla sarvikuonon vapauttamisen kuvaamista, ja hänellä oli tähän vain yksi yritys. ”En rehellisesti sanottuna ole varma, olisinko edes voinut kuvata tilannetta ilman Sony Alpha 1 -kameraa”, Marcus muistelee. ”Kääntyvä näyttö, silmiä seuraava automaattitarkennus, mahdollisuus kuvata jatkuvasti kuvasarjatilassa… En halua edes ajatella, mikä tulos olisi ollut vähemmän edistyneellä kameralla.”

Mutta ehkä tärkeintä on, että Sonyn kamerat toimivat täysin hiljaisesti. ”Se on todella mullistava tekijä. Äänekäs suljin olisi varmasti pelästyttänyt sarvikuonot. Muistan, kun seurasin pensassarvikuonoja jalan muutama vuosi sitten. Kesti tuntikausia löytää niitä, ja pensaikko oli niin tiheä, että pääsin melko lähelle. Suljin kuitenkin säikäytti ne heti pois. Sain vain kolme kuvaa ennen kuin ne katosivat.”

Marcuksen kaltaisille, luonnonsuojeluun keskittyneille kuvajournalisteille myös koko ja paino ovat tärkeitä tekijöitä. ”Käytän työssäni kolmea Sony Alpha 1 -kameraa, ja koska objektiiveja ei yleensä voi vaihtaa kuvauksen aikana, kaikki kamerat ovat mukanani. Sarvikuonojen siirrossa käytin pääasiassa objektiiveja FE 12-24mm f/2.8 GM, FE 24-70mm f/2.8 GM II ja FE 70-200mm f/2.8 GM OSS II”, hän kertoo. ”Yleisesti ottaen tarvitsen laitteet, jotka painavat mahdollisimman vähän. Tämä pätee erityisesti silloin, jos minun on tarkoitus kantaa kaikkia kolmea kameraa mukanani kerralla ollessani liikkeellä 40 asteen kuumuudessa ilman avustajaa – ja lisäksi drone ja muutama kiinteän polttovälin objektiivi repussani. Kentällä otettavia villieläinkuvia varten lisään mukaan myös pari suurta teleobjektiivia.”

Tällaisten hetkien ikuistamisessa ei tietenkään ole kyse vain tyydytyksestä, joka tulee hyvien kuvien saamisesta haastavassa kuvaustilanteessa. Tärkeää on kuvien käyttötarkoitus. ”Vaikuttavuus on ehdottomasti avainsana”, Marcus huomauttaa, kun häntä pyydetään kertomaan valokuvauksen roolista positiivisen muutoksen edistämisessä. ”Valokuvauksen merkitystä ei pidä liioitella. Tässä siirrossa minä olin vain osa suuren tiimin ponnisteluja. Tällaiset hankkeet ovat kuitenkin riippuvaisia lahjoittajien anteliaisuudesta, ja rahankeräyksen maailmassa visuaalisella materiaalilla on merkittävä rooli. Meidän on vangittava ihmisten huomio.”

Marcuksen mukaan tällaisten hankkeiden esiintuomisella voi olla tehokkaita vaikutuksia myös paikallisiin suhteisiin. ”Tšadin kaltaiset maat eivät saa paljoa positiivista julkisuutta, joten on tärkeää mainostaa tällaisia menestystarinoita silloin, kun niitä on. Se herättää paikallisessa väestössä ylpeyttä ja saa heidät tukemaan hanketta. Tämä on tärkeää, koska puistot eivät voi suojella näitä eläimiä yksinään. Yhteisöt ovat olennaisen tärkeitä turvallisuuden vuoksi. Lisäksi tämä on heidän kotinsa ja loppujen lopuksi heidän tarinansa. Paikallisella tasolla on herätettävä sitoutumista ja omistajuutta. Useimmat puiston ympärillä elävät ihmiset eivät kuitenkaan koskaan näe näitä sarvikuonoja – ne ovat arkoja eläimiä ja puisto on suuri, pensaikko tiheää – joten on mukavaa, kun voi jakaa heille tällaista materiaalia.”

Tämä pätee myös laajemmassa mittakaavassa. ”Nykyisessä maailmantilanteessa uskon, että me kaikki kaipaamme hyviä uutisia”, Marcus miettii. ”Kaltaiseni valokuvaajat ovat hyvin onnekkaita voidessaan edistää ja tuoda esiin niiden ihmisten ponnisteluja, jotka yrittävät tehdä maailmasta paremman paikan. Mutta sinä lyhyenä hetkenä, kun edessäsi avautuu jotain, joka maailman pitää nähdä, et halua kamppailla yhteistyöhaluttomien laitteiden kanssa tai olla huolissaan siitä, että kameravarusteet eivät pysy mukana kuvattavan kohteen vauhdissa.”