Bracknellia ympäröivä maaseutu, joka sijaitsee Lontoon länsipuolella M3- ja M4-moottoriteiden välissä muutaman arvokkaan kilometrin viheralueella, ei ehkä heti kuulosta hyvältä paikalta kokea villieläimiä. Mutta valokuvaaja Paul Browningille siinä on yhtä paljon vetoa kuin Serengetissä. Itse asiassa vielä enemmän. ”Siellä on vain noin 30 minuutin päässä asuinpaikastani Surreyssa järvi”, hän aloittaa, ”jolla olen käynyt nyt kuusi vuotta. Järvellä asuu pesivä silkkiuikkupari, ja joka kevät voi nähdä niiden kantavan poikasiaan selässään. Haikarat vievät poikasista väistämättä muutaman, mutta seuraavana vuonna linnut tekevät kaiken uudelleen, lannistumatta. Olen kiintynyt niihin kovasti. Minulla on niihin tunneside, kuin ne olisivat lemmikkieläimiä, mutta todellisuudessa ne eivät edes tiedä minun olevan siellä.”

Tämä kokemus määrittelee siististi Paulin näkemyksen. Villieläimet tuottavat iloa kaikkialla, jos vain lähtee etsimään niitä. ”Tämä on kolmas vuosi, kun keskityn vain brittiläisiin villieläimiin”, hän selittää, ”ja vaikka kävin aiemmin Euroopassa valokuvaamassa karhujen ja susien kaltaisia lajeja, on monia syitä, miksi kotiin jääminen on ollut palkitsevampaa.” Hänen mukaansa järjestetyt matkat ja tapahtumat alkoivat tuntua liian paljon turistikokemukselta. ”On paljon tilanteita, joissa petoeläimiä houkutellaan ilmestymään piilopaikkojen eteen käyttämällä muita eläimiä, mihin en tottunut. Olen paljon onnellisempi oppiessani omasta ympäristöstäni ja tehdessäni työtä löytääkseni nämä lajit luonnosta. Se ei ole yhtä helppoa kuin maksaa jollekulle ja nousta minibussiin tai työskennellä haukkametsästäjien kanssa tai luonnoneläinpuistoissa, mutta minulle tämä tapa olisi hieman sama kuin lemmikkieläinten valokuvaus. En halunnut olla osa sitä. Sen sijaan seuraan villieläimiä eri vuodenaikoina ympäri Britanniaa.”

Hänen lähestymistapansa kiteytyy hänen pitämäänsä puhesarjaan, jonka nimi on Chasing the Light, Following the Seasons. ”Yritän näyttää, että täällä kotona on paljon kauniita villieläimiä”, hän selittää, ”joten ei tarvitse käyttää 20 tuhatta ja matkustaa Afrikkaan. Mene ulos ja kuuntele lintuja puutarhassasi. Pystytä ruokintapöytä ja laita muutama oksa orsiksi. Tämä on helpommin lähestyttävä tapa, ja minusta se on rehellisempi ja palkitsevampi tapa työskennellä.” Tänä vuonna Paul teki Instagramissaan myös 30 viiden dian opasta brittiläisten villieläinten kuvaamiseen. Omalla polullaan hän hakeutui luontovalokuvauksen pariin niinkin vaihtelevien jaksojen kuin drum & bass -DJ:n työn, levykaupan pyörittämisen ja ammattimaisen lumilautailuvalokuvaajan uran jälkeen. ”Saavutin huipun viimeksi mainitussa työssä, kun pääsin Ison-Britannian joukkueen viralliseksi valokuvaajaksi lumilautailun maailmancupiin”, hän sanoo, ”vaikkakin valokuvasin usein villieläimiä rinteissä odottaessani kilpailijoita. Sitten Covid-19-sulut iskivät, ja tein paljon makroa kotona puutarhassa. Minut kutsuttiin BBC:n kevään luontoseurantaohjelmaan, koska he olivat kiinnostuneita siitä, miksi urheiluammattilainen kuvaa mehiläisiä! Kun sulku päättyi, tajusin, kuinka paljon rakastin tätä valokuvausta.” ”Siitä lähtien olen halunnut tartuttaa muihinkin saman tunteen”, hän jatkaa, ”erityisesti niiden muutosten vuoksi, joita altistus luonnolle voi saada aikaan elämässä. Bracknellin järven lisäksi lähelläni on myös metsää, ja se on keskellä maatilaa. Se on kooltaan vain yhden hehtaarin, mutta todella eloisa. Siellä on käpytikkoja, peukaloisia... se on oikea kultakaivos. Linnut laulavat peittäen liikenteen melun, ja pelkästään siellä olemisesta tulee parempi olo.”

"Maamme on kaunis, eikä villieläimiä löytääkseen tarvitse mennä kauas”, hän jatkaa. ”Kun menee Norfolkiin, vain parin tunnin päähän Lontoosta, siellä on paikkoja, joissa tuntuu kuin olisi miljoonien kilometrien päässä kaupungista. Voi nähdä jäniksiä, hiirihaukkoja, tuulihaukkoja ja kettuja. Tai suojelualueilla, kuten RSPB Leighton Moss, jossa käyn säännöllisesti, voi nähdä kauniita pikkulintuja, kuten viiksitimali. Ne ovat melko yleisiä, mutta koska ne viettävät suurimman osan ajastaan syvällä kaislikossa, ihmiset eivät näe niitä. On odotettava, kunnes ne tulevat ulos ruokailemaan.”

Kenttätaidot ovat valtava osa Paulin työtä, mutta hän myöntää avoimesti, että nämä taidot eivät tulleet hänelle salamannopeasti. ”Minun piti ehdottomasti tehdä kovasti töitä ymmärtääkseni villieläimiä”, hän sanoo. ”Urheilussa sitä odottaa ja odottaa, mutta tietää, että lopulta jotain on tulossa radalle. Villieläimiin liittyy paljon enemmän investointeja, suunnittelua, tutkimusta... Mutta kun kaikki loksahtaa kohdalleen, se tarkoittaa, että on todella ansainnut sen. Se on tyydyttävää tavalla, jota mikään muu ei ole ollut minulle.” Itse asiassa jahtaamisen jännitys on niin palkitsevaa, että hänen on usein muistutettava itseään ottamaan kuva. ”Kaiken kokoaminen, toiminnan merkkien, jälkien, oksennuspallojen etsiminen, paluu pimeässä, odottaminen piilossa tuntikausia... Kaikki on niin kuluttavaa, että voi riittää, kun vihdoin näkee sen, mitä varten tuli”, hän sanoo. ”Mutta minulla on myös tämä esteettinen puoli taiteen tutkinnostani. Minulla on aina mielessäni tietty sommittelu tai valo, joten pyrin saavuttamaan myös sen. Jos kyseessä on esimerkiksi tornipöllö, kuvittelen mielessäni täydellisen paikan, taustan, negatiivisen tilan, asennon, jossa se lentää saaliinsa kanssa... Tämä on eräänlainen pakko-oireinen häiriö. Haluan luoda kuvittelemani taideteoksen käyttämällä villieläimiä, joita olen odottanut niin kauan.” Myös hänen Sony-varusteensa avaavat uusia mahdollisuuksia, Paul sanoo. ”Käytän nyt Alpha 1- ja Alpha 1 II -kameraa, ja tunnen ne läpikotaisin, koska olen harjoitellut käyttämään niitä silmät sidottuina. Kun tilaisuus tulee kohdalle, ei voi jäädä ihmettelemään, kuinka muuttaa ISO-arvoa. Mutta tämän lisäksi uskomattoman lintujen automaattitarkennuksen kaltaiset ominaisuudet tarkoittavat, että minun tarvitsee katsoa näytöltä vain histogrammiani.”

”Viimeaikainen lisäys, josta olen todella innoissani, on esikuvaustila”, hän jatkaa. ”Kun kohdetta tarkkailee riittävästi, voi ennustaa, milloin se on liikkumassa, mutta sanoisin, että kaikki luontokuvaajat ovat kokeneet sen, etteivät ehdi kuvata esimerkiksi lentoon lähtevää lintua. Luulet, että kuva onnistui, mutta kuvassa onkin vain linnun jalat yläkulmassa tyhjän orren yläpuolella! Esikuvaus on jatkuvaa tallentamista, joten se antaa hetken armoa. On lähes mahdotonta, että hetki jäisi kuvaamatta, ja kameran nopeus 30 kuvaa sekunnissa antaa minulle ennennäkemättömiä siipien muotoja!” Sen lisäksi, että Paul on henkilökohtaisesti kokenut yhteyden paikalliseen luontoon tuomat edut, hän on nähnyt omakohtaisesti, mitä hyötyä se voi tuoda muille. ”Eräs naapurini oli jumissa kotonaan sairauden vuoksi, joten sanoin: ’Vien sinut kerran viikossa nummen poikki katsomaan lintuja ja villieläimiä’ vain, jotta hän pääsee ulos ja voi tuntea olevansa luonnossa. Tällä on ollut hänelle valtava merkitys. Nyt hän haluaa mennä ulos koko ajan. Sitten on äitini. Hän ei ollut koskaan aiemmin todella huomannut lintuja, mutta näytin hänelle, miten etsiä koskikaraa joelta, ja kiinnitin hänen huomionsa lintujen ääniin, ja nyt hän lähettää minulle koko ajan tekstiviestejä näkemästään.”