Toukokuusta syyskuuhun Kiki Hendriksillä on kilpailukausi. Tämä pituushyppyyn ja 100 metrin juoksuun erikoistunut hollantilainen paralympiaurheilija on kilpaillut korkeimmalla tasolla, viimeksi vuoden 2024 kesäparalympialaisissa ja vuoden 2025 parayleisurheilun maailmanmestaruuskilpailuissa, joissa hän voitti hopeaa T64-luokan pituushypyssä.

”Talvi on harjoittelua varten ja kesällä nähdään tulokset”, hän selittää ja kertoo yksityiskohtaisesti valmistautumisen ja kilpailun uuvuttavasta aikataulusta. ”Harjoittelet ja harjoittelet, haastat itseäsi saamaan hyppyyn muutaman lisäsenttimetrin tai viilaamaan sekunnin murto-osan pois pikamatkan ajastasi, ja tapahtumia on lähes joka viikko kauden aikana. Mutta on hyvä jatkaa itsensä haastamista. Silloin voi alkaa nähdä, että ponnistelu tuottaa tulosta.”

Kilpaurheilussa päättäväisyys, panostaminen ja rohkeus ovat ehdottomia, mutta Kikille, joka menetti vasemman säärensä, oikean kätensä ja vasemman kätensä sormet kaksivuotiaana ja sitten oikean säärensä teini-ikäisenä, nämä ominaispiirteet ovat yksinkertaisesti olennainen osa jokapäiväistä elämää. Hän on keskittynyt valokuvaukseen samalla tavalla, vaikka hyödyt ovat hänen mukaansa erilaisia.

”Aloitin itse asiassa valokuvauksen ennen yleisurheilua”, hän selittää, ”ja alusta alkaen se oli minulle pakopaikka: mahdollisuus yhdistää luonnossa olemisen nautinto johonkin luovaan. Isoäitini piti siitä”, hän muistelee, ”ja hän antoi minun lainata kameraansa kokeiluja varten. Myös koulussa opettaja kannusti minua, ja päädyin valokuvausvaihtoviikoille puolalaisten opiskelijoiden kanssa. Se antoi minulle paljon mahdollisuuksia kuvata ja tavata muita, jotka myös rakastavat valokuvausta.”

”Nykyään valokuvaus on minulle täydellinen irtiotto harjoittelun ja kilpailujen raskaasta arjesta”, Kiki jatkaa, ”ja lepopäivinäni lähden lähes aina ulos kamerani kanssa. Rakastan kävellä puistossa tai pelloilla tai istua ja odottaa, että hetki avautuu edessäni. On erittäin rentouttavaa olla noissa ympäristöissä, ja vaikka elämä yleisurheilussa on nopeaa, nautin kameran kanssa ollessani hidastamisesta, odottamisesta ja kärsivällisyydestä.”

Amsterdamissa asuva Kiki vierailee usein Amsterdamin Waterleidingduinenissa, 3 400 hehtaarin suojelualueella Zandvoortin ja Noordwijkin välisellä rannikolla, nauttimassa villieläinten valokuvauksesta. Siellä elää kuusipeuroja, kettuja ja yli 100 pesivää lintulajia, joten se on rikas ympäristö hänen kaltaisilleen luonnonystäville, vaikka hän kuvaakin myös maisemia lomillaan ja kanssakilpailijoitaan radan reunalta kilpailutapahtumien välisellä vapaa-ajalla.

”Tykkään käydä Waterleidingduinenin kaltaisissa paikoissa, koska siellä on aina villieläimiä, joita kuvata”, hän sanoo. ”Pienten eläinten, hyönteisten ja lintujen kuvaaminen kiehtoi minua jo varhaisessa vaiheessa, varsinkin kun käytin makro-objektiivia, jonka avulla pystyin näkemään yksityiskohtia, joita en normaalisti koskaan näkisi. Makro myös antaa mahdollisuuden leikitellä terävyydellä, mitä olen aina rakastanut. Sitä käyttäessä on niin lähellä, että taustalla ja etualalla on aina paljon epätarkkuutta, ja tarkennuksen vuorovaikutus muuttuu pienilläkin liikkeillä. Se on minusta kiehtovaa.”

Kiki ottaa mielellään lähikuvia myös muilla kuin makro-objektiiveilla, kuten Sony FE 200-600mm f/5.6-6.3 G OSS -objektiivilla. ”On yllättävää, kuinka lähelle tällä objektiivilla pääsee”, hän sanoo muistellessaan äskettäistä kohtaamistaan sudenkorennon kanssa. ”Menin sinä päivänä valokuvaamaan peuroja, mutta itse asiassa menin puiston väärälle sisäänkäynnille, eikä siellä näkynyt peuroja. Kävellessäni kotiin pysähdyin istumaan ruohikolle juomaan ja silloin huomasin sudenkorentojen tulevan ja menevän. Ajattelin, että minulla ei ollut oikeaa objektiivia mukanani, mutta päätin kuitenkin yrittää ja kokeilla kuvaamista. Sitten odottamani sudenkorento laskeutui juuri oikeaan paikkaan.”

Kiki on kohdannut lapsesta asti fyysisiä haasteita. Suuren objektiivin ja nykyisen Sony Alpha 1 II -kameran kaltaisen edistyksellisen kameran käyttäminen voisi niiden vuoksi tuntua joistakin mahdottomalta, mutta Kikille tämä on vain yksi este muiden joukossa. ”Minulle on normaalia, että joudun tekemään enemmän töitä asioiden eteen, koska maailma on tehty ihmisille, joilla on kaksi kättä! Oikeassa käsivarressani on käsiproteesi, joka voi avautua ja sulkeutua, ja käytän sitä usein objektiivin tasapainottamiseen. Sitten käytän vasemman käden peukaloani muuttaakseni asetuksia ja laukaistakseni sulkimen. Peukaloni pelastaa minut, koska muuten tämä olisi hyvin vaikeaa!”

Lisävarusteiden, kuten monopod-alustan ja gimbaalipään, käyttö auttaa myös vakauttamisessa, Kiki selittää, samoin kuin sulkimen etälaukaisukaapeli toisinaan. Mutta hänen urheilumenestyksensä tapaan myös tämä kaikki rakentuu positiivisen asenteen ja harjoittelun varaan. ”Valokuvauksen tapauksessa käytin oikeastaan vain rauhassa aikaa sen opetteluun”, hän sanoo. ”Jotkut asiat toimivat ja jotkut eivät. Minulle mikään ei ole mahdotonta, kunhan yrittää ja selvittää asian. Aina on keino saada asiat toimimaan.”

”Myös useat Sony Alpha 1 II -kamerani ominaisuudet auttavat, kuten mahdollisuus mukauttaa kameran ja objektiivin tuloja”, hän sanoo. ”Tämä pätee erityisesti automaattitarkennukseen, jonka määritän uudelleen painikkeisiin, joihin pääsen helpommin käsiksi. Ja kameran automaattitarkennuksen suorituskyky on yleisesti ottaen uskomattoman tärkeä. Tosiasia on, että voin asettaa automaattitarkennuksen seuraamaan tiettyä kohdetta, ja se tekee sen missä tahansa kuvassa ilman minun toimiani, joten voin itse keskittyä sommitteluun. Automaattitarkennus ja kuvataajuus ovat riittävän nopeita myös kaikille villieläinkohteille.”

”Steady Shot -kuvanvakautus kameran rungossa ja objektiiveissa auttaa minua myös seuraamaan kohteita”, hän jatkaa, ”tai jos sommittelua on muutettava nopeasti ja olen hieman epätasapainossa. Ja myös varusteideni keveys on tärkeää, varsinkin kun tasapainottelen niitä usein oikealla kädelläni. Kun aloitin 10 vuotta sitten, sekä kamerat että objektiivit olivat paljon suurempia ja raskaampia, mutta mallit, kuten FE 24-70mm f/2.8 GM II, jota käytän maisemiin, ovat vähentäneet painoa valtavasti.”

Ratakilpailujen ulkopuolella Kiki näkee ja tuntee kameraansa käyttäessään asioita, jotka häneltä normaalisti jäisivät huomaamatta. ”Olen tarkkailevampi ja enemmän läsnä, ja tämä on myös auttanut minua avautumaan muille ihmisille”, hän toteaa lopuksi. ”Kun aloitin, olin ujo lapsi, mutta valokuvaus itse asiassa auttoi siihen. Innostus valokuvaukseen auttoi minua luomaan yhteyden muihin valokuvaajiin, ihmisiin, jotka jakoivat saman intohimon.”

”Kun kilpailen, harjoittelen ja matkustan, se vie 90 prosenttia ajastani, ja usein näen vain lentokenttien, bussien ja stadionien sisätilat. Rakastan tietysti olla osa sitä kaikkea, mutta se myös tekee ajasta, jolloin saan mennä ulos kamerani kanssa, sitäkin erityisempää. Unelmani on ottaa Alpha 1 II mukaan safarille, minkä toivon pääseväni tekemään kilpailtuani vuoden 2028 paralympialaisissa. Jatkan vain ponnistelua molempien tavoitteiden saavuttamiseksi.”