Jossain korkealla, jäätyneellä Mongolian tasangolla villieläinkuvaaja Andy Rouse oli kokemaisillaan elämää rikastuttavan tapahtuman. Mutta kuten kaikki hyvä, se vaati jonkin verran vaivaa. ”Istuin ajoneuvossamme tuulen ja lumen iskeytyessä siihen ja sanoin itselleni, että kuuden tunnin kuluttua olen taas täällä ja olen aivan poikki”, hän selittää, ”mutta toivottavasti olen nähnyt jotain upeaa.”

Tunteja myöhemmin Andy palasi ja sai laittaa ison rastin toivelistaansa. ”Olimme viettäneet kolme päivää siellä olevissa piilopaikoissa”, hän muistelee, ”toivoen voivamme valokuvata yhtä maailman vaikeimmin tavoitettavaa kissaa, lumileopardia, täysin luonnossa. Siihen aamuun mennessä emme olleet saaneet kuvattua mitään, mutta yhdessä vaiheessa tarkastelin vastapäätä olevaa rinnettä objektiivillani, kun kivi kääntyi ja katsoi minua. Muistan ajatelleeni: ’Voi luoja, lumileopardi’. Olin täysin lumoutunut − näin luonnossa lajin, josta olin aina unelmoinut. Tunsin itseni todella onnekkaaksi, että sain olla siinä hetkessä.” Kun lämpötila on -20 °C ja ylängöltä on kiivettävä yli 300 metriä, voi sanoa, että Andy todellakin ansaitsi hetkensä. Kun häntä pyydetään kuvailemaan olosuhteita, joita hän kesti saadakseen nämä uskomattomat kuvat, hän tiivistää ne yhteen sanaan: ”Kauheat! Minulla on parhaat mahdolliset arktiset varusteet, mutta tuntikausien istumisen jälkeen noissa lämpötiloissa vartalo alkaa reagoida. Sitä tärisee hallitsemattomasti ja kädet jäätyvät kalikoiksi.”

”Olosuhteissa on vaikea pärjätä, mutta on pakko, koska se on näiden eläinten ympäristö”, hän jatkaa. ”Ne on kestettävä niiden eläinten takia, joiden näkemisestä haaveilee. Ja olen aina uskonut, että kuvista tulee parempia, kun elät samassa ympäristössä kuin kuvauskohteesi. On uppouduttava, ja jos kuvaat lämpimän ajoneuvon sisältä ja sinulle tarjoillaan kuumaa keittoa, kaikki tämä todellisuus katoaa. Olen aina tykännyt tehdä työtä kuvieni eteen, ja näiden lumileopardien kuvaaminen oli sekä fyysinen että luova haaste.” Mongolian autiot tasangot ja hyytävät vuoret ovat todella kuin erämaan synonyymi, joten tuntuu ironiselta, että siellä oleminen oli luovan tyhjyyden vastaisen taistelun huipentuma. Mutta Andylle se oli sitä. ”Tällaisen tutkimusmatkan suunnittelun ja valmistelujen lisäksi työ alkoi jo vuosia aiemmin, ja suuri osa siitä liittyi siihen, että löysin jälleen todellisen rakkauden valokuvaukseen”, hän selittää. ”Olin tehnyt luontokuvausta ammatikseni vuosikymmeniä ja olin siitä täysin loppuun palanut. Halusin viettää enemmän aikaa perheeni kanssa ja olla lähellä kotia, ja kun koronapandemia iski ja yritykseni kaatui, minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

”Tämä kuitenkin antoi minulle aikaa selvittää, mikä työssäni oli tärkeää”, hän jatkaa. ”Aloin taas käydä ulkona kotiseudullani kameran kanssa vain huvin vuoksi, rakensin piilopaikkoja ja tein projekteja sekä vain nautin eläinten seurassa olemisesta ilman siihen kohdistuvia paineita. Se auttoi minua suuntaamaan ajatukset uudelleen ja löytämään yhteyden takaisin. Uskon ihan vilpittömästi, että kun mahdollisuus lumileopardien näkemiseen lopulta tuli, en olisi muutamaa vuotta aiemmin ehkä uskaltanut ottaa sitä riskiä − enkä olisi kokenut koko juttua samalla tavalla.” Vaikka Andy tunsi tarvitsevansa luovaa nollausta, hänen urallaan oli osa-alueita, jotka auttoivat häntä aina, kuten hänen laaja tietämyksensä kenttätaidoista. ”Yksi syy siihen, miksi lumileopardit ovat niin ikonisia, on se, että niiden lähelle on niin vaikea päästä”, hän selittää. ”Tärkeä osa tätä työtä on löytää oikea paikka ja oikeat ihmiset ympärilleen, mutta kuvaajana sinun on silti hallittava tilanne, kun hetki koittaa. Minulla ei ollut kokemusta lumileopardeista, mutta petoeläimet tunsin erittäin hyvin.”

”Ne ovat arkoja ja varovaisia, eivätkä erityisemmin pidä ihmisistä − mikä on ihan ymmärrettävää. On siis oltava täysin tietoinen siitä, miten ne näkevät sinut. Valokuvauksen kannalta se avaa myös mahdollisuuksia: kun ymmärrät, mitkä asiat laukaisevat niiden varuillaanolon, voit tarkkailla niitä pidempään. Kyse on siitä, miten pukeutuu, miten liikkuu, esimerkiksi siitä, että ei käytä kameran näyttöä, koska se loistaa hämärässä kuin majakka, tai varmistaa, että taskut avautuvat äänettömästi, kun haluaa vaihtaa uuden akun.” Kun Andyn kenttätaidot tarjosivat mahdollisuuden, hän saattoi vuosien kokemuksensa ja Sony-varusteidensa ansiosta olla varma, että saa tilaisuuden hyödynnettyä. ”Monet ihmiset tekivät kovasti töitä lumileopardimatkan toteuttamiseksi. Perhe, ystävät, edustajat ja oppaat: he kaikki toivat minut tähän tilanteeseen, joten hetken riemun jälkeen keskityin täysin ottamaan parhaita mahdollisia kuvia etten tuottaisi heille pettymystä. Olimme tarpeeksi lähellä ikuistaaksemme yhteensä viisi kissaa, mukaan lukien pennut. Se oli aivan uskomatonta.” Onko hänellä vinkkejä, jotka auttavat tässä? ”Yksi asia, jonka opetan aina ihmisille, on se, että kamera on tunnettava käsin. Ei voi ihmetellä, missä oikea painike on, kun edessä tapahtuu jotain hämmästyttävää. Räätälöin Sony Alpha 1 II -kamerani juuri sellaisiksi kuin haluan, joten minun ei tarvitse koskaan irrottaa katsettani etsimestä. Virtaviivaistan esimerkiksi automaattitarkennusasetuksia niin, että mukana ovat vain tarvitsemani asiat, jolloin voin siirtyä asetusten välillä sekunnin murto-osassa.”

Yli 25 vuoden ammattilaisuran jälkeen Andy vaihtoi Sony Alpha -kameraan vasta viimeisen 18 kuukauden aikana, mutta on jo huomannut hyödyn. Hän kuvasi lumileopardeja Sony A1 II -kameralla ja FE 600mm f/4 GM -objektiivilla sekä nautti FE 200-600mm f/5.6-6.3 G OSS- ja FE 300mm f/2.8 GM OSS -objektiiveista: ”Mielestäni paras kohteliaisuus, jonka voin sanoa näistä kameroista ja objektiiveista, on se, että ne poistavat ajatuksen ’en voi’ mielestä”, hän sanoo. ”Erityisesti Alpha 1 II -kameran 50 megapikselin tarkkuus on ollut ratkaisevan tärkeä tällaisissa projekteissa”, hän jatkaa, ”koska voin rajata kuvaa laajentaakseni kantamaani. Jos puolitan tarkkuuden 25 megapikseliin, tuo 600 mm kaksinkertaistuu 1200 mm:iin, ja TC 1.4x -telejatkeen kanssa tuloksena on lähes 1700 mm. Tämä on täydellistä, kun kyseessä on iso kissa, joka ei halua olla lähelläsi. Yksityiskohdat ja selkeys ovat myös ehdottoman tärkeitä myytäessä tulosteita ja kuvia medialle, koska juuri ne tekevät minusta ammattivalokuvaajan.”

Andy on myös tasapainotellut valokuvaukseen liittyvien odotusten ja henkilökohtaisten tavoitteiden välillä. ”Kokemuksen myötä ihmisestä tulee enemmän realisti”, hän selittää, ”ja minulle jokainen tällainen kohtaaminen on etuoikeus, kuvat ovat bonus. Valokuvia ei ajattele samalla tavalla, koska todistaa jotain niin harvinaista ja arvokasta. Mutta toki kuvat ovat silti tärkeitä, koska jokaisella niistä on voima auttaa luonnonsuojelijaa saamaan rahoitusta tai avata lapselle silmät sille, että maailmassamme on kauneutta, jota pitää suojella.” Viimeisen vuoden aikana Andy on työskennellyt Sony-laitteilla ja hänen rakkautensa työhön on herännyt uudelleen. Hän on nähnyt tämän vaikutuksen myös kuvissaan. ”Olen alkanut jälleen voittaa palkintoja tänä vuonna, ja uskon, että suuri osa siitä johtuu siitä, mitä ihmiset tuntevat katsoessaan valokuviani. Kaikki kokemukseni menee edelleen niihin, mutta niissä on myös iloa, jota kaipasin pitkään. Iloa, joka tulee siitä, että näen rakastamiani asioita ja autan niiden säilyttämisessä.”